Mime Troupe

Prudence Wing ja Malky McPherson tapasivat ensi kertaa Pine Streetillä. Aurinko paistoi mätänevään katukuiluun, pohjoista kohti kaatuvien tiilimurjujen takana kohosi Pacific Heightsin elintasokukkula, kadun eteläpuolelta alkoi Fillmore, jota kutsuttiin neekereiden itseteurastamoksi. Romantiikan kaipuu oli ajanut näyttelijäryhmän unettomina hytisevien sielujen kusiränniin, jonka seiniä puskutraktorit söivät. Mime Troupe oli jättänyt estradit sirkushevosille ja tuonut kulttuurin rikkaat kurjista erottavalle tulonjakajalle, hyvien ja pahojen demarkaatiolinjalle. Mime Troupe aikoi jättää jälkensä kadulle ennen kuin se oli myöhäistä ja skodata samalla unssin verran ruohoa.

Ryhmä esitti Kynttilänvalajaa. Prudence solvasi senteistä pihejä ohikulkijoita, tarjosi köyhille taidetta paskan sijaan ja pillerihattua, vaikka pikkurahakin oli Pine Streetillä omaisuus. Toisella kädellä hän heristeli ryhmysauvaa ja liimasi saastan pakahduttamiin seiniin julisteita, jotka iltaan mennessä oli poltettu öljytynnyreissä. Prudence oli kevätkauden katuosuuksien Brighella, hennon Scapinon häijy sisko, hän oli astunut rooliinsa varkain ja hoiteli markkinat samaan aikaan. Hänen äänensä peittosi pantomiimitaiteilijat ja hänen eleensä pelottivat sivullisia, hän oli vehkeilijä, pesuainekauppias, noita ja saarnaaja, hän hiiviskeli ihmisten joukkoon kuin kissa, käytti keppiä, luiskahti karkuun, pysyi alati liikkeessä, sillä muuten olisi kuollut kuin haikala tai albatrossi. Prudence rakasti roolihahmoaan.

Malky McPherson kulki näyttelijöiden ohi hartiat niskassa, tipautti alumiinipoletin tyhjään hattuun, astui jalkakäytävältä kadulle, mumisi: — Anteeksi nyt, mutta pääseekö tästä, on kiire.

Korvia kuumotti taiteellinen haistattelu. Malky vilkaisi taakseen. Naamioitunut jättiläinen nimitti häntä tyhjätaskuksi ja kutsui mukaan kohtaukseen, jossa tarvittiin lahtipenkille vaeltava kristitty, kesto kolme sekuntia ja huolet poissa.

— Roskaa, Malky tokaisi.

Koukkunokkainen näyttelijä täräytti Malkya kepillä selkään. Mime Troupen kuoro huusi perään vajaalla stanzalla: — Tuhmaa kieltä, hylje!  

Prudence rakasti roolihahmoaan. Ei siksi että olisi samastunut neljäsataa vuotta vanhaan hirviöön yhtään enempää kuin oli tervettä, vaan siksi että Brighellan sielu oli syheröisempi kuin moottoritien liittymä. Brighella taisi kaikki kepposet mitä 1500-luvun Italiassa oli tarpeen taitaa, Brighella oli äksy piika ja juoruämmä, joka kaihtoi työntekoa kuin ruttoa, teki loitsuja, kulki kirkkomailla ja kiersi kirkon kaukaa, vietteli isännän ja tuhosi emännän, myrkytti mieliä, tappoi ja varasti. Brighella oli valapatto, huora ja selkärangaton juoppo, hänen ruumiissaan kihisivät kaikki tunnetun ajan taudit, hän oli haavoittunut eläin, karkulainen ja tyhjästä ilmestyvä muukalainen. Brighella oli kylään saapuva jokapaikanhöylä, jonka jälkeen ei enää tarvinnut laittanut tikkua ristiin. Hän oli aivan eri maata kuin Scapino, pikkusiskonsa, musiikista vastaava runojen nainen, joka paikan höylättävä joka ei laittanut jalkoja ristiin, märkä uni kuivuudesta kärsiville ja helpotus ummetuksen uhreille.

Malky jatkoi matkaansa baariin, tilasi oluen ja laittoi soimaan Ray Charlesia. Baarimikko kreppasi tukkaansa samalla kun valutti lasia täyteen. Tanssikorokkeelle keinui väsynyt mulattityttö. Malky kätteli loosissa ruokailevat Lewsin veljekset, maksoi kolmannesunssinsa ja meni baarin perällä olevaan toimistoon. Johtaja Sullivan oli syventynyt lukemaan sanomalehteä. Malky nosti arkistokaapin takaa avonaisen lääkärinlaukun ja katsahti syrjäkarein pomoaan, työnsi päänsä laukkuun ja nuuhkaisi. Aina sama kamferin haju. Mutta jotain puuttui. Laukussa oli osastoja saman verran kuin sairaalassa, sinne oli helppo hukata vaikka isoäitinsä, mutta kun ei ollut siitä kyse. Lääkärinlaukun instrumenttien paikalla oli ruuvimeisseleitä, pihtejä, kuparilankaa, magneetteja, tiirikkalenkki ja kolvi, laukun pohjalla kieri alumiinirenkaita, pultteja ja muttereita, kansiotaskuihin oli sullottu eväspaperia, siivu munuaispiirakkaa, tyhjä savukeaski ja purukumikääreitä. Jotain silti puuttui. Malky taittoi Sullivanin pitelemän Chroniclen kulmaa, kurkisti lehden yli ja hymyili, veti viivan kaulansa poikki. Sullivan laski lehden kädestään, kiersi mustekynän kiinni ja kiskaisi stetoskoopin kaulaltaan. Malky vilkaisi kesken jäänyttä sanaristikkoa.

— Auttaako tämä keskittymään? hän kysyi taitellessaan stetoskoopin laukkuunsa.

— Ala vetää siitä.

Malky keräsi hyllyiltä tupakkakartonkeja ja arkistokaapin päältä kameran, pakkasi tupakat laukun pohjalle, laski kameran hellä varoen niiden päälle, riipaisi nimikirjaimensa kirjanpitoon ja katseli ympärilleen.

— Missä minun jalkani on? hän virnisti epävarmasti.

Johtaja Sullivan löi nyrkkinsä seinään.

Malky peruutti takaisin tiskin taakse, joi oluensa loppuun, tekstasi liitutauluun cocktailtarjoukset, pyyhki ja piirsi kirjaimet uudelleen, sanat katkeilivat, hikka loukutti aataminomenaa, numerot kaatuivat, käsi kulki alavireessä piirtäen liitutauluun pullean sydämen. Jukeboksi oli vaiennut, tanssityttö istui Mickey Lewsin polvella, siivooja kantoi keittiöstä ämpäriä ja kamerajalustaa. Malky laittoi nimensä baarimikon ojentamaan vihkoon, pyyhki kolmijalasta perunamuusikokkareet ja nousi kadulle.

Aurinkoinen päivä. Hän kääri laukkuunsa Fillmoren tanssisalin seinään liimatun Ray Charlesin keikkamainoksen ja jatkoi katua alas, poikkesi ovista sisään ja kävi ovista ulos, jauhoi purkkaa, söi suklaata, vaihtoi kuulumisia ja kuunteli valituksia. Hän oli johtaja Sullivanin alainen, yksi parhaista. Pomo omisti tanssisalin ja tuntihotellin, lounaskuppilan ja juomakuppilan, ja Malky oli hänen oikea kätensä. Malkyn vastuulla oli kolmesataakaksitoista tupakka-, makeis- ja musiikkiautomaattia, hän oli laitehuoltaja, joka piti päivästä toiseen levyt pyörimässä ja askit ojennuksessa, hän tunsi mekaaniset laitteet paremmin kuin astrologisen karttansa, hän oli korvaamaton, ja hän oli valkoinen. Se oli ehdoton juttu, kun hän nousi Nob Hillin, Russian Hillin ja Pacific Heightsin rahalta tuoksuville rinteille, missä sai samppanjaa ja raakaa kalaa. Hän hikoili kuin pieni possu, puhui työn äärellä chicagoa ja tauolla irlantia, riisui maiharinsa ja emännän daisarit, palasi kansan pariin. Hän vei vanhat levyt radioon ja haki uusia postista, laski rahojaan ja kuitteja, maksuja ja tositteita, raapi päätään ja joi ilmaiset oluet. Hän täytti masiinat ja keräsi kolikot, viilasi mittareita ja kuunteli moottoreita, tiirikoi runnellut lukot auki, veti raha-aukosta naulat magneetilla, kiskoi purkkaa ja tikkuja pinseteillä, porasi ja ruuvasi, juotti ja kiillotti, – kirotut tenavat. Ei paikkaa minne ne eivät olisi älynneet näppejään työntää.

Linja-autossa Malky istui takapenkille. Hän pyyhki piilolinssit paidanhelmaan, nuolaisi sormiaan ja hieroi sylkeä silmiinsä. Hän kääri sätkän, etsi tulitikkuja, kuuli kuskin ärhentelyt ja veti ikkunan auki. Hän antoi mielensä ajelehtia irrallisena, sormien välissä lepatti kuitteja, dieselin haju ärsytti, maailma vilisi sumeana ohi, tuuli imaisi palavat laput mukaansa. Malky otti laukustaan ruuvimeisselin. Hän irrotti bussin katosta peltilevyn, joka antoi värillisille luvan istua ja tupakoida, pudotti levyn laukkuunsa, lupa oli vanhentunut, nyt kaikki saivat istua.

Malky jäi bussista ennen Golden Gate Parkia ja kävi viinakaupassa, jatkoi matkaa ylämäkeen vähemmän alamaissa ja hikoili enemmän. Kamerajalusta oli vanhaa rautaa, pullo painoi laukussa, askel kantoi hitaasti eteenpäin. Taivas oli muuttunut pilviseksi.

Malky alitti puiston portit, jatkoi eukalyptuspuiden alle varjoon, nojasi puuhun ja virtsasi. Hän kuivasi kätensä hiekkaan, otti laukusta sitrusviininsä ja huuhtoi kurkustaan katolisen ristivedon. Viini oli Thunderbirdiä, Ernest ja Julio Gallon rypälejätettä, leka maksoi tuskin mitään, voltteja riitti pariksi tunniksi. Malky jatkoi hidasta kulkua, tuli kummulle jonka nurmipintaa rumensi pälvi ja monta pientä kuoppaa. Malky laski kantamuksensa, pyyhki otsansa, hieroi pullon maan sisään ja jäi odottamaan.

Hän oli tullut ottamaan kuvia auringosta. Tällä hetkellä kohde oli pilviverhon takana, kohta se putoaisi puiden taakse. Tänäänkin kävisi niin. Malky odotti. Säät tulivat ja menivät, aurinko pysyi, se oli varma kuin vetypommi. Malky oli viettänyt kummulla tuhansia tunteja. Joskus taivas säkenöi, joskus meni matalalta, joskus kesti kauan haarukoida tietty hetki aina kameran ristikkoon asti, joskus naksui jatkuvasti tyhjää. Kaikki oli kiinni auringosta. Sen silmiä raastava polte oli jättänyt jälkensä kummun pintaan, sen oikutteleva kainous oli vienyt Malkyn professorilta muistin, se saatanan pallo oli vienyt Malkylta opinto-oikeuden, miten yksi aurinko pystyikään rassaamaan hermoja. Mutta toisin kuin taide & käsityölinjan professori, Malky tiesi mitä oli tekemässä. Kun kuukaudesta toiseen asetteli kameran ja kolmijalan ja putket ja ajastimet kohti aurinkoa ja jäi odottamaan, niin oli pakko tietää. Hän oli tiennyt kohta neljä vuotta. Japanilaisen teetarhan päälle kaartunut auringonnousu oli tallentunut vuonna kuusikymmentäyksi, keskipäivän korkein kohta lumpeita piiskaavana sadekesänä kuusikymmentäkaksi ja hennon keltaisten jasmiiniköynnösten lomitse punertava iltapäivän autere vuotta myöhemmin. Kuluvan vuoden keväällä, niin lähellä viimeistä kuvaa, Malky oli kohdannut vastoinkäymisiä. Hän oli istunut kummulla kuun noustessa, kamera oli surrannut pitkällä valotusajalla, siinä välissä ehti kääri jointin ja käydä nakkaamassa vettä, ja sinä aikana, auringon painuessa hiljalleen teetarhan lampeen, kamera oli varastettu. Se oli ollut Leica M1, kuten tämä nykyinenkin, ja siinäkin oli ollut Summaronin objektiivi. Ne erottamattomat kaverukset olisivat voineet kertoa monta tarinaa ja kertoivat varmaan vieläkin, vaan eivät enää Malkylle. Uuteen kameraan hän oli saanut rahat johtaja Sullivanilta. Kallista lystiä, mutta Ajan kierto oli jo niin lähellä päätepistettä ettei sitä voinut enää keskeyttää. Malkyn ei tarvinnut muuta kuin kaapata punaisena palavan tulipallon laskeutuminen japanilaiseen teetarhaan, kuu ja tähtitaivas, ja hän olisi valmis. Oli kertoja jolloin hän oli ollut jo lähellä onnistumista, kaikki tähdet olivat olleet kohdallaan, samoin kuu, mutta sitten – Ajan kierron kääntöpuolta esittävä – puisto oli menettänyt järkensä. Se oli tapahtunut vähitellen, miltei huomaamatta. Ensin lehvästöt olivat vain kahahdelleet ja ristikon poikki oli vilahtanut häilyviä varjoja, sitten se oli levinnyt kameran eteen kuin eväsliina ja sitä se oli ollutkin. Sairauden nimi oli seksi. Se oli alkanut varjostaa puiston hyvinvointia ja Malkyn etsintä yhä useammin ja yhä rajummin toistuvin kohtauksin. Aurinkoon ja kuuhun ja muihin kappaleisiin saattoi luottaa silloinkin kun ne pysyivät piilossa, mutta puisto oli menetetty, se oli hauras, hajoamaisillaan oleva, parasiittien myllertämä pesäke. Malky oli kerännyt kameraansa joitakin näytteitä. Osa niistä oli hyppinyt tasajalkaa, osa kaatunut housut kintuissa, osa lähestynyt aggressiivisesti, monilla oli paikat kohdallaan. Syöpäläisiä ne olivat yhtä kaikki. Eivätkä ne uskoneet että Malkyn kuvauspiste oli Malkyn piste, – ja näin oli ollut jo vuosia. Malky oli yrittänyt valottaa tielleen osuneille tytöille ja pojille, juopoille ja rakastavaisille, ruumiillisen työn tekijöille ja pukumiehillekin prosessinomaisen työnsä ajallista pituutta, staattisuuden vaatimusta sekä taivaankannen poikki liukuvien konstellaatioiden suhdetta auringon positioon silloin kun sen kuvasi pienellä polttovälillä, ja saanut lempinimen dorka.

Malky hieraisi silmiään. Pilvisen päivän poikki oli kulkenut keltainen häive. Hän veti naarmuuntuneet silmälasit povitaskustaan, purki rintataskustaan filmirullia, nosti kameran tupakkakartonkien välistä, huitaisi sitrusviinin kyljelleen ja istahti takaisin alas. Pilviverho oli yhtä paksu kuin ennenkin, viini norui hänen kenkiensä yli, valo oli ollut vain välähdyksenomainen hetken leikki, ohut valonsäde, ei edes sitä, ohi kulkenut hahmo oli hämännyt hänet, ei edes lintu, tai koira tai pooloa pelaavien hurjapäiden hevonen. Hän oli jälleen kerran mennyt tolaltaan tyhjän tähden. Malky väänsi rilliensä rautalankasangat korviensa takaa, puri sankoja, manasi maahan valunutta viiniä, katseli sumun läpi kummun juurella kököttävää hahmoa jolla oli kimalaisen viitta, hunajalakki, mustat sukat ja käsilaukku, tyhjä ilme, kova ilme, kalpea iho ja maalatut huulet, puuteria ja verenpunaa, kummun juurella näyttelijä, ei mehiläinen, pelkkä teeskentelevä, viileä sokerikärpänen, seipään niellyt pilvimuodostelma, stoalainen aurinkokenno, pyhä neitsyt mikä nimi yliopistobändille.

Malky puhdisti maahan kovertamiaan koloja, joihin hän tapasi pystyttää kamerajalustan, hän huokaili raskaasti ja hypisteli multaa, kuolleita lehtiä, ajoi muurahaisen koloon ja ahdisti sen linssin alle, käsitteli objektiivia kuin avaruusteleskooppia, muurahainen meni hänen pulloonsa, kummun juurella nainen heilautti viittaansa, vaihtoi jalkaa, rintoja peitti linnunpesä, Malky puhalsi roskan linssistä, jäi odottamaan.

Kaiken hän oli kokenut. Jotkut kohtaukset kaiken lisäksi kokenut monta kertaa. Jos viittaa hypistelevää ja esiintymishaluista mutta päinvastaista esittävää keekoa pyytäisi ystävällisesti suuntaaman askeleensa kauemmaksi niin saisi kuulla ikeniä kiristävän kliseen puiston kuulumisesta kaikille. Jos kertoisi mieltyneensä ihmisten sijaan luontokuvaukseen saisi kuulla ettei puisto ole luontoa – kasvitieteellisessä mielessä totta, mutta todellinen luonto oli kaukana Oaklandin vuorilla, missä joutui kävelemään ylämäkeen käsittämättömiä matkoja pääsemättä puusta pitkään. Malky huokaisi vilpittömän kovaäänisesti. — Mitä etsitte?

— Ruokapaikkaa.

— Teidän esityshän oli toisella puolella kaupunkia?

— Nyt on breikki, nainen vastasi.

— Ja tulit siihen sitä viettämään?

— Sinähän olet ammattilainen?

Tämän kysymyksen Malky oli kuullut ennenkin. — Kunhan näpsin.

Nainen kääntyi, nosti kädet rinnoilleen ja likisti. — Kuvaa minua, tämä sanoi, juuri kuten Malky oli arvannutkin. — Veikö kissa kielen?

— Ihmiskuvaus vaatii toisenlaista valoa ja toisenlaista filmiä, Malky vastasi mekaanisesti. — Salamavaloja, tunnelmaa ja senpäiväistä jatsia, kaikkea mitä minulla ei nyt ole mukanani.

Naisen hampaat välähtivät kuin leikkurit. — Darnell sanoikin että sinun kanssasi tulee vaikeuksia.

— Kuka sanoi?

— Sen lisäksi hän sanoi että sinulta saa leipää.

— Leivänmurujako te tulitte nokkimaan, neiti hyvä?

— Tulinpa hyvinkin, hyvä herra. Leipää. Kakkua, ituja, suklaata, taikinaa, mitä vain tahdotte tarjota.

— Heinää?

— Käy sekin.

Malkyn jaettua unssit kymmenyksiin he ajoivat Howard Streetille. He tutkivat harjoitusnäyttämön varauskirjaa, joka oli täynnä. Harmi, sillä se oli ainoa paikka jossa oli kunnon valot hiljaisiin hämykuviin.

Valojen puutteessa he tyytyivät sivuhuoneisiin. Malky neuvoi istumaan ja Malky neuvoi seisomaan, Leica rasahteli, nieli ja sulatti. Malky tallensi Scapinon ja Hollywoodiin taipuvan naisen ja viileän tytön tyhjät kasvot. Malky istui, aika riensi, filmi paloi, tarttui kalpeaan ruumiiseen, harsoon verhottuun vartaloon, leikki puolivarjossa, puolittain makuulla, otti folioon käärityn torson, sai sen nauramaan kiihkeästi ja kauhuissaan, näyttämään murtuneelta ja julkealta, avasi hiukset ja peruukin, Kleopatran ja englantilaisen tuomarin, tunsi aamutakin lohikäärmeet, levänvihreän, ja alushameen kultaiset ompeleet.

Malky avasi pullon ja väänsi kamerasta jengat. Hän toi esiin Kimin parhaat puolet, nosti rintoja, vei kädet sivuun, kohotti reittä, taittoi nilkkaa ja kantoi koko tytön pöydälle. Hän otti silitysraudan, ompelukoneen, lankarullat ja neulatyynyt, käytti kaikki samassa kuvassa eikä ollut tyytyväinen. Kamera jaksoi, Malky ei, valo oli vähissä ja edessä oli paljas nainen, kireä ja terävä, yläluokkainen ja läpikuultava, puhdas, kliininen, puhtaus ei tartu filmille. He menivät kokoustiloihin, siellä oli loisteputkia ja piirtoheitin ja kuumaa valoa. Kim istui lasin päälle kuin hyönteinen mikroskoopille, jaksoi poseerata lihaksenkaan värähtämättä vaikka paloi, se oli kiitettävää, kameramies kiitti. Kimin raajat taipuivat asentoihin joita näki sirkuksessa, se oli kamalaa, siihen kamera takertui.

Harjoitusnäyttämöllä iltaa istui Androids, toiskätinen pumppu jonka soitto takkusi. Yhtyeen avaruuspuvut johtivat sähköä, tremolo puudutti sormet, lava tärisi ja ilma värähteli. Oikosulku katkaisi talosta sähköt. Solisti kaatui tajuttomana lattialle, käsivarsi sätki hervottomana, se oli kuin sähköankerias ja niin se olikin, hyvä nimi yliopistobändille.

Piirtoheitin savusi. Malky kiskaisi housut ylös, Kim pyyhki jalkovälinsä kalvoihin. He poistuivat pimeästä varastorakennuksesta, ajoivat läpi valonsa sammuttaneen kaupungin, Malky järsi maiharin kaulusta, Kim ohjasi valkoista Vespaa. Malky oli kuumissaan ja janoinen. Kim oli rento tyttö ja rikas kuin sylki bakteereista. Tytön satulan alla kilisi avaimia tuhanteen paikkaan ja valtakuntaan, jonne laitehuoltajalla ei ollut asiaa, ei vaikka olisi miten valkoinen. Kim Songin avaimet sopivat pesulaan ja suutariin, kulmakauppaan ja hotelliin, yksityisiin koteihin ja tyhjiin taloihin, Kim meni nuottiavaimella radioasemalle ja purkinavaajalla kalastusalukselle, Kim meni Chinatowniin ja Malky Sullivanin baariin. Hän pyöritti tiirikkarengasta kädessään, siitä ei ollut mihinkään.

KPFA, 101 MHz 

”Rakkaat alamaiset. Tänään Norjan prinssi ja Martin Luther King vaihtavat kättä ja valtikka vaihtuu ja. Norjan prinssi on viikingeistä vaalein kaljupää, pastori King universumin tummin nobelisti. Tästä ei enää poru parane. Musikologian laitoksen hylly olisi voinut tarjota konservatiivista hallitustamme järkyttäneen tapauksen kunniaksi herra Griegin säveltämän Vuorenpeikkojen tanssin, mutta kun ne kurjat nuotinviilaajat eivät päästäneet minua edes kirjastoonsa. Vieressäni istuva poliittinen toimittaja Zelda Zeldith, jonka niskakosketus jaksaa säväyttää kerta toisensa jälkeen, tietää kaikeksi onneksi miten hädässä ystävän kanssa istutaan. Zeldan meikkipussista löytynyt uunituore, korkkaamista vajaa pikkumusta pitää sisällään kunnioitettavan lyhyen näkemyksen herra Griegin mahtavasta säveltaideteoksesta, vielä paremmaksi singlen tekee sen nimi: Satan’s Holiday. Nimestä huolimatta nuotit on kähvelletty vuoronpeikkojen luolasta. Oletteko valmiit? Seuraavaksi pilottiryhmä Lancasters tuottaa tärykalvoja puhkovan sähköisen instrumentaalin, jonka jälkeen, jos teillä on taju yhä tallella, saatte kuulla huolestuttavia uutisia maailmalta. Meikäläiset pommittajat matkaavat parhaillaan urku auki kohti pientä Vietnamia. Hyvää matkaa. Tai Bon Voyage, kuten Saigonissa sanotaan.”