Mime Troupe

Prudence Wing ja Malky McPherson tapasivat ensi kertaa Pine Streetillä. Aurinko paistoi mätänevään katukuiluun, pohjoista kohti kaatuvien tiilimurjujen takana kohosi Pacific Heightsin elintasokukkula, kadun eteläpuolelta alkoi Fillmore, jota kutsuttiin neekereiden itseteurastamoksi. Romantiikan kaipuu oli ajanut näyttelijäryhmän unettomina hytisevien sielujen kusiränniin, jonka seiniä puskutraktorit söivät. Mime Troupe oli jättänyt estradit sirkushevosille ja tuonut kulttuurin rikkaat kurjista erottavalle tulonjakajalle, hyvien ja pahojen demarkaatiolinjalle. Mime Troupe aikoi jättää jälkensä kadulle ennen kuin se oli myöhäistä ja skodata samalla unssin verran ruohoa.

Ryhmä esitti Kynttilänvalajaa. Prudence solvasi senteistä pihejä ohikulkijoita, tarjosi köyhille taidetta paskan sijaan ja pillerihattua, vaikka pikkurahakin oli Pine Streetillä omaisuus. Toisella kädellä hän heristeli ryhmysauvaa ja liimasi saastan pakahduttamiin seiniin julisteita, jotka iltaan mennessä oli poltettu öljytynnyreissä. Prudence oli kevätkauden katuosuuksien Brighella, hennon Scapinon häijy sisko, hän oli astunut rooliinsa varkain ja hoiteli markkinat samaan aikaan. Hänen äänensä peittosi pantomiimitaiteilijat ja hänen eleensä pelottivat sivullisia, hän oli vehkeilijä, pesuainekauppias, noita ja saarnaaja, hän hiiviskeli ihmisten joukkoon kuin kissa, käytti keppiä, luiskahti karkuun, pysyi alati liikkeessä, sillä muuten olisi kuollut kuin haikala tai albatrossi. Prudence rakasti roolihahmoaan.

Malky McPherson kulki näyttelijöiden ohi hartiat niskassa, tipautti alumiinipoletin tyhjään hattuun, astui jalkakäytävältä kadulle, mumisi: — Anteeksi nyt, mutta pääseekö tästä, on kiire.

Korvia kuumotti taiteellinen haistattelu. Malky vilkaisi taakseen. Naamioitunut jättiläinen nimitti häntä tyhjätaskuksi ja kutsui mukaan kohtaukseen, jossa tarvittiin lahtipenkille vaeltava kristitty, kesto kolme sekuntia ja huolet poissa.

— Roskaa, Malky tokaisi.

Koukkunokkainen näyttelijä täräytti Malkya kepillä selkään. Mime Troupen kuoro huusi perään vajaalla stanzalla: — Tuhmaa kieltä, hylje!  

Prudence rakasti roolihahmoaan. Ei siksi että olisi samastunut neljäsataa vuotta vanhaan hirviöön yhtään enempää kuin oli tervettä, vaan siksi että Brighellan sielu oli syheröisempi kuin moottoritien liittymä. Brighella taisi kaikki kepposet mitä 1500-luvun Italiassa oli tarpeen taitaa, Brighella oli äksy piika ja juoruämmä, joka kaihtoi työntekoa kuin ruttoa, teki loitsuja, kulki kirkkomailla ja kiersi kirkon kaukaa, vietteli isännän ja tuhosi emännän, myrkytti mieliä, tappoi ja varasti. Brighella oli valapatto, huora ja selkärangaton juoppo, hänen ruumiissaan kihisivät kaikki tunnetun ajan taudit, hän oli haavoittunut eläin, karkulainen ja tyhjästä ilmestyvä muukalainen. Brighella oli kylään saapuva jokapaikanhöylä, jonka jälkeen ei enää tarvinnut laittanut tikkua ristiin. Hän oli aivan eri maata kuin Scapino, pikkusiskonsa, musiikista vastaava runojen nainen, joka paikan höylättävä joka ei laittanut jalkoja ristiin, märkä uni kuivuudesta kärsiville ja helpotus ummetuksen uhreille.

Malky jatkoi matkaansa baariin, tilasi oluen ja laittoi soimaan Ray Charlesia. Baarimikko kreppasi tukkaansa samalla kun valutti lasia täyteen. Tanssikorokkeelle keinui väsynyt mulattityttö. Malky kätteli loosissa ruokailevat Lewsin veljekset, maksoi kolmannesunssinsa ja meni baarin perällä olevaan toimistoon. Johtaja Sullivan oli syventynyt lukemaan sanomalehteä. Malky nosti arkistokaapin takaa avonaisen lääkärinlaukun ja katsahti syrjäkarein pomoaan, työnsi päänsä laukkuun ja nuuhkaisi. Aina sama kamferin haju. Mutta jotain puuttui. Laukussa oli osastoja saman verran kuin sairaalassa, sinne oli helppo hukata vaikka isoäitinsä, mutta kun ei ollut siitä kyse. Lääkärinlaukun instrumenttien paikalla oli ruuvimeisseleitä, pihtejä, kuparilankaa, magneetteja, tiirikkalenkki ja kolvi, laukun pohjalla kieri alumiinirenkaita, pultteja ja muttereita, kansiotaskuihin oli sullottu eväspaperia, siivu munuaispiirakkaa, tyhjä savukeaski ja purukumikääreitä. Jotain silti puuttui. Malky taittoi Sullivanin pitelemän Chroniclen kulmaa, kurkisti lehden yli ja hymyili, veti viivan kaulansa poikki. Sullivan laski lehden kädestään, kiersi mustekynän kiinni ja kiskaisi stetoskoopin kaulaltaan. Malky vilkaisi kesken jäänyttä sanaristikkoa.

— Auttaako tämä keskittymään? hän kysyi taitellessaan stetoskoopin laukkuunsa.

— Ala vetää siitä.

Malky keräsi hyllyiltä tupakkakartonkeja ja arkistokaapin päältä kameran, pakkasi tupakat laukun pohjalle, laski kameran hellä varoen niiden päälle, riipaisi nimikirjaimensa kirjanpitoon ja katseli ympärilleen.

— Missä minun jalkani on? hän virnisti epävarmasti.

Johtaja Sullivan löi nyrkkinsä seinään.

Malky peruutti takaisin tiskin taakse, joi oluensa loppuun, tekstasi liitutauluun cocktailtarjoukset, pyyhki ja piirsi kirjaimet uudelleen, sanat katkeilivat, hikka loukutti aataminomenaa, numerot kaatuivat, käsi kulki alavireessä piirtäen liitutauluun pullean sydämen. Jukeboksi oli vaiennut, tanssityttö istui Mickey Lewsin polvella, siivooja kantoi keittiöstä ämpäriä ja kamerajalustaa. Malky laittoi nimensä baarimikon ojentamaan vihkoon, pyyhki kolmijalasta perunamuusikokkareet ja nousi kadulle.

Aurinkoinen päivä. Hän kääri laukkuunsa Fillmoren tanssisalin seinään liimatun Ray Charlesin keikkamainoksen ja jatkoi katua alas, poikkesi ovista sisään ja kävi ovista ulos, jauhoi purkkaa, söi suklaata, vaihtoi kuulumisia ja kuunteli valituksia. Hän oli johtaja Sullivanin alainen, yksi parhaista. Pomo omisti tanssisalin ja tuntihotellin, lounaskuppilan ja juomakuppilan, ja Malky oli hänen oikea kätensä. Malkyn vastuulla oli kolmesataakaksitoista tupakka-, makeis- ja musiikkiautomaattia, hän oli laitehuoltaja, joka piti päivästä toiseen levyt pyörimässä ja askit ojennuksessa, hän tunsi mekaaniset laitteet paremmin kuin astrologisen karttansa, hän oli korvaamaton, ja hän oli valkoinen. Se oli ehdoton juttu, kun hän nousi Nob Hillin, Russian Hillin ja Pacific Heightsin rahalta tuoksuville rinteille, missä sai samppanjaa ja raakaa kalaa. Hän hikoili kuin pieni possu, puhui työn äärellä chicagoa ja tauolla irlantia, riisui maiharinsa ja emännän daisarit, palasi kansan pariin. Hän vei vanhat levyt radioon ja haki uusia postista, laski rahojaan ja kuitteja, maksuja ja tositteita, raapi päätään ja joi ilmaiset oluet. Hän täytti masiinat ja keräsi kolikot, viilasi mittareita ja kuunteli moottoreita, tiirikoi runnellut lukot auki, veti raha-aukosta naulat magneetilla, kiskoi purkkaa ja tikkuja pinseteillä, porasi ja ruuvasi, juotti ja kiillotti, – kirotut tenavat. Ei paikkaa minne ne eivät olisi älynneet näppejään työntää.

Linja-autossa Malky istui takapenkille. Hän pyyhki piilolinssit paidanhelmaan, nuolaisi sormiaan ja hieroi sylkeä silmiinsä. Hän kääri sätkän, etsi tulitikkuja, kuuli kuskin ärhentelyt ja veti ikkunan auki. Hän antoi mielensä ajelehtia irrallisena, sormien välissä lepatti kuitteja, dieselin haju ärsytti, maailma vilisi sumeana ohi, tuuli imaisi palavat laput mukaansa. Malky otti laukustaan ruuvimeisselin. Hän irrotti bussin katosta peltilevyn, joka antoi värillisille luvan istua ja tupakoida, pudotti levyn laukkuunsa, lupa oli vanhentunut, nyt kaikki saivat istua.

Malky jäi bussista ennen Golden Gate Parkia ja kävi viinakaupassa, jatkoi matkaa ylämäkeen vähemmän alamaissa ja hikoili enemmän. Kamerajalusta oli vanhaa rautaa, pullo painoi laukussa, askel kantoi hitaasti eteenpäin. Taivas oli muuttunut pilviseksi.

Malky alitti puiston portit, jatkoi eukalyptuspuiden alle varjoon, nojasi puuhun ja virtsasi. Hän kuivasi kätensä hiekkaan, otti laukusta sitrusviininsä ja huuhtoi kurkustaan katolisen ristivedon. Viini oli Thunderbirdiä, Ernest ja Julio Gallon rypälejätettä, leka maksoi tuskin mitään, voltteja riitti pariksi tunniksi. Malky jatkoi hidasta kulkua, tuli kummulle jonka nurmipintaa rumensi pälvi ja monta pientä kuoppaa. Malky laski kantamuksensa, pyyhki otsansa, hieroi pullon maan sisään ja jäi odottamaan.

Hän oli tullut ottamaan kuvia auringosta. Tällä hetkellä kohde oli pilviverhon takana, kohta se putoaisi puiden taakse. Tänäänkin kävisi niin. Malky odotti. Säät tulivat ja menivät, aurinko pysyi, se oli varma kuin vetypommi. Malky oli viettänyt kummulla tuhansia tunteja. Joskus taivas säkenöi, joskus meni matalalta, joskus kesti kauan haarukoida tietty hetki aina kameran ristikkoon asti, joskus naksui jatkuvasti tyhjää. Kaikki oli kiinni auringosta. Sen silmiä raastava polte oli jättänyt jälkensä kummun pintaan, sen oikutteleva kainous oli vienyt Malkyn professorilta muistin, se saatanan pallo oli vienyt Malkylta opinto-oikeuden, miten yksi aurinko pystyikään rassaamaan hermoja. Mutta toisin kuin taide & käsityölinjan professori, Malky tiesi mitä oli tekemässä. Kun kuukaudesta toiseen asetteli kameran ja kolmijalan ja putket ja ajastimet kohti aurinkoa ja jäi odottamaan, niin oli pakko tietää. Hän oli tiennyt kohta neljä vuotta. Japanilaisen teetarhan päälle kaartunut auringonnousu oli tallentunut vuonna kuusikymmentäyksi, keskipäivän korkein kohta lumpeita piiskaavana sadekesänä kuusikymmentäkaksi ja hennon keltaisten jasmiiniköynnösten lomitse punertava iltapäivän autere vuotta myöhemmin. Kuluvan vuoden keväällä, niin lähellä viimeistä kuvaa, Malky oli kohdannut vastoinkäymisiä. Hän oli istunut kummulla kuun noustessa, kamera oli surrannut pitkällä valotusajalla, siinä välissä ehti kääri jointin ja käydä nakkaamassa vettä, ja sinä aikana, auringon painuessa hiljalleen teetarhan lampeen, kamera oli varastettu. Se oli ollut Leica M1, kuten tämä nykyinenkin, ja siinäkin oli ollut Summaronin objektiivi. Ne erottamattomat kaverukset olisivat voineet kertoa monta tarinaa ja kertoivat varmaan vieläkin, vaan eivät enää Malkylle. Uuteen kameraan hän oli saanut rahat johtaja Sullivanilta. Kallista lystiä, mutta Ajan kierto oli jo niin lähellä päätepistettä ettei sitä voinut enää keskeyttää. Malkyn ei tarvinnut muuta kuin kaapata punaisena palavan tulipallon laskeutuminen japanilaiseen teetarhaan, kuu ja tähtitaivas, ja hän olisi valmis. Oli kertoja jolloin hän oli ollut jo lähellä onnistumista, kaikki tähdet olivat olleet kohdallaan, samoin kuu, mutta sitten – Ajan kierron kääntöpuolta esittävä – puisto oli menettänyt järkensä. Se oli tapahtunut vähitellen, miltei huomaamatta. Ensin lehvästöt olivat vain kahahdelleet ja ristikon poikki oli vilahtanut häilyviä varjoja, sitten se oli levinnyt kameran eteen kuin eväsliina ja sitä se oli ollutkin. Sairauden nimi oli seksi. Se oli alkanut varjostaa puiston hyvinvointia ja Malkyn etsintä yhä useammin ja yhä rajummin toistuvin kohtauksin. Aurinkoon ja kuuhun ja muihin kappaleisiin saattoi luottaa silloinkin kun ne pysyivät piilossa, mutta puisto oli menetetty, se oli hauras, hajoamaisillaan oleva, parasiittien myllertämä pesäke. Malky oli kerännyt kameraansa joitakin näytteitä. Osa niistä oli hyppinyt tasajalkaa, osa kaatunut housut kintuissa, osa lähestynyt aggressiivisesti, monilla oli paikat kohdallaan. Syöpäläisiä ne olivat yhtä kaikki. Eivätkä ne uskoneet että Malkyn kuvauspiste oli Malkyn piste, – ja näin oli ollut jo vuosia. Malky oli yrittänyt valottaa tielleen osuneille tytöille ja pojille, juopoille ja rakastavaisille, ruumiillisen työn tekijöille ja pukumiehillekin prosessinomaisen työnsä ajallista pituutta, staattisuuden vaatimusta sekä taivaankannen poikki liukuvien konstellaatioiden suhdetta auringon positioon silloin kun sen kuvasi pienellä polttovälillä, ja saanut lempinimen dorka.

Malky hieraisi silmiään. Pilvisen päivän poikki oli kulkenut keltainen häive. Hän veti naarmuuntuneet silmälasit povitaskustaan, purki rintataskustaan filmirullia, nosti kameran tupakkakartonkien välistä, huitaisi sitrusviinin kyljelleen ja istahti takaisin alas. Pilviverho oli yhtä paksu kuin ennenkin, viini norui hänen kenkiensä yli, valo oli ollut vain välähdyksenomainen hetken leikki, ohut valonsäde, ei edes sitä, ohi kulkenut hahmo oli hämännyt hänet, ei edes lintu, tai koira tai pooloa pelaavien hurjapäiden hevonen. Hän oli jälleen kerran mennyt tolaltaan tyhjän tähden. Malky väänsi rilliensä rautalankasangat korviensa takaa, puri sankoja, manasi maahan valunutta viiniä, katseli sumun läpi kummun juurella kököttävää hahmoa jolla oli kimalaisen viitta, hunajalakki, mustat sukat ja käsilaukku, tyhjä ilme, kova ilme, kalpea iho ja maalatut huulet, puuteria ja verenpunaa, kummun juurella näyttelijä, ei mehiläinen, pelkkä teeskentelevä, viileä sokerikärpänen, seipään niellyt pilvimuodostelma, stoalainen aurinkokenno, pyhä neitsyt mikä nimi yliopistobändille.

Malky puhdisti maahan kovertamiaan koloja, joihin hän tapasi pystyttää kamerajalustan, hän huokaili raskaasti ja hypisteli multaa, kuolleita lehtiä, ajoi muurahaisen koloon ja ahdisti sen linssin alle, käsitteli objektiivia kuin avaruusteleskooppia, muurahainen meni hänen pulloonsa, kummun juurella nainen heilautti viittaansa, vaihtoi jalkaa, rintoja peitti linnunpesä, Malky puhalsi roskan linssistä, jäi odottamaan.

Kaiken hän oli kokenut. Jotkut kohtaukset kaiken lisäksi kokenut monta kertaa. Jos viittaa hypistelevää ja esiintymishaluista mutta päinvastaista esittävää keekoa pyytäisi ystävällisesti suuntaaman askeleensa kauemmaksi niin saisi kuulla ikeniä kiristävän kliseen puiston kuulumisesta kaikille. Jos kertoisi mieltyneensä ihmisten sijaan luontokuvaukseen saisi kuulla ettei puisto ole luontoa – kasvitieteellisessä mielessä totta, mutta todellinen luonto oli kaukana Oaklandin vuorilla, missä joutui kävelemään ylämäkeen käsittämättömiä matkoja pääsemättä puusta pitkään. Malky huokaisi vilpittömän kovaäänisesti. — Mitä etsitte?

— Ruokapaikkaa.

— Teidän esityshän oli toisella puolella kaupunkia?

— Nyt on breikki, nainen vastasi.

— Ja tulit siihen sitä viettämään?

— Sinähän olet ammattilainen?

Tämän kysymyksen Malky oli kuullut ennenkin. — Kunhan näpsin.

Nainen kääntyi, nosti kädet rinnoilleen ja likisti. — Kuvaa minua, tämä sanoi, juuri kuten Malky oli arvannutkin. — Veikö kissa kielen?

— Ihmiskuvaus vaatii toisenlaista valoa ja toisenlaista filmiä, Malky vastasi mekaanisesti. — Salamavaloja, tunnelmaa ja senpäiväistä jatsia, kaikkea mitä minulla ei nyt ole mukanani.

Naisen hampaat välähtivät kuin leikkurit. — Darnell sanoikin että sinun kanssasi tulee vaikeuksia.

— Kuka sanoi?

— Sen lisäksi hän sanoi että sinulta saa leipää.

— Leivänmurujako te tulitte nokkimaan, neiti hyvä?

— Tulinpa hyvinkin, hyvä herra. Leipää. Kakkua, ituja, suklaata, taikinaa, mitä vain tahdotte tarjota.

— Heinää?

— Käy sekin.

Malkyn jaettua unssit kymmenyksiin he ajoivat Howard Streetille. He tutkivat harjoitusnäyttämön varauskirjaa, joka oli täynnä. Harmi, sillä se oli ainoa paikka jossa oli kunnon valot hiljaisiin hämykuviin.

Valojen puutteessa he tyytyivät sivuhuoneisiin. Malky neuvoi istumaan ja Malky neuvoi seisomaan, Leica rasahteli, nieli ja sulatti. Malky tallensi Scapinon ja Hollywoodiin taipuvan naisen ja viileän tytön tyhjät kasvot. Malky istui, aika riensi, filmi paloi, tarttui kalpeaan ruumiiseen, harsoon verhottuun vartaloon, leikki puolivarjossa, puolittain makuulla, otti folioon käärityn torson, sai sen nauramaan kiihkeästi ja kauhuissaan, näyttämään murtuneelta ja julkealta, avasi hiukset ja peruukin, Kleopatran ja englantilaisen tuomarin, tunsi aamutakin lohikäärmeet, levänvihreän, ja alushameen kultaiset ompeleet.

Malky avasi pullon ja väänsi kamerasta jengat. Hän toi esiin Kimin parhaat puolet, nosti rintoja, vei kädet sivuun, kohotti reittä, taittoi nilkkaa ja kantoi koko tytön pöydälle. Hän otti silitysraudan, ompelukoneen, lankarullat ja neulatyynyt, käytti kaikki samassa kuvassa eikä ollut tyytyväinen. Kamera jaksoi, Malky ei, valo oli vähissä ja edessä oli paljas nainen, kireä ja terävä, yläluokkainen ja läpikuultava, puhdas, kliininen, puhtaus ei tartu filmille. He menivät kokoustiloihin, siellä oli loisteputkia ja piirtoheitin ja kuumaa valoa. Kim istui lasin päälle kuin hyönteinen mikroskoopille, jaksoi poseerata lihaksenkaan värähtämättä vaikka paloi, se oli kiitettävää, kameramies kiitti. Kimin raajat taipuivat asentoihin joita näki sirkuksessa, se oli kamalaa, siihen kamera takertui.

Harjoitusnäyttämöllä iltaa istui Androids, toiskätinen pumppu jonka soitto takkusi. Yhtyeen avaruuspuvut johtivat sähköä, tremolo puudutti sormet, lava tärisi ja ilma värähteli. Oikosulku katkaisi talosta sähköt. Solisti kaatui tajuttomana lattialle, käsivarsi sätki hervottomana, se oli kuin sähköankerias ja niin se olikin, hyvä nimi yliopistobändille.

Piirtoheitin savusi. Malky kiskaisi housut ylös, Kim pyyhki jalkovälinsä kalvoihin. He poistuivat pimeästä varastorakennuksesta, ajoivat läpi valonsa sammuttaneen kaupungin, Malky järsi maiharin kaulusta, Kim ohjasi valkoista Vespaa. Malky oli kuumissaan ja janoinen. Kim oli rento tyttö ja rikas kuin sylki bakteereista. Tytön satulan alla kilisi avaimia tuhanteen paikkaan ja valtakuntaan, jonne laitehuoltajalla ei ollut asiaa, ei vaikka olisi miten valkoinen. Kim Songin avaimet sopivat pesulaan ja suutariin, kulmakauppaan ja hotelliin, yksityisiin koteihin ja tyhjiin taloihin, Kim meni nuottiavaimella radioasemalle ja purkinavaajalla kalastusalukselle, Kim meni Chinatowniin ja Malky Sullivanin baariin. Hän pyöritti tiirikkarengasta kädessään, siitä ei ollut mihinkään.

KPFA, 101 MHz 

”Rakkaat alamaiset. Tänään Norjan prinssi ja Martin Luther King vaihtavat kättä ja valtikka vaihtuu ja. Norjan prinssi on viikingeistä vaalein kaljupää, pastori King universumin tummin nobelisti. Tästä ei enää poru parane. Musikologian laitoksen hylly olisi voinut tarjota konservatiivista hallitustamme järkyttäneen tapauksen kunniaksi herra Griegin säveltämän Vuorenpeikkojen tanssin, mutta kun ne kurjat nuotinviilaajat eivät päästäneet minua edes kirjastoonsa. Vieressäni istuva poliittinen toimittaja Zelda Zeldith, jonka niskakosketus jaksaa säväyttää kerta toisensa jälkeen, tietää kaikeksi onneksi miten hädässä ystävän kanssa istutaan. Zeldan meikkipussista löytynyt uunituore, korkkaamista vajaa pikkumusta pitää sisällään kunnioitettavan lyhyen näkemyksen herra Griegin mahtavasta säveltaideteoksesta, vielä paremmaksi singlen tekee sen nimi: Satan’s Holiday. Nimestä huolimatta nuotit on kähvelletty vuoronpeikkojen luolasta. Oletteko valmiit? Seuraavaksi pilottiryhmä Lancasters tuottaa tärykalvoja puhkovan sähköisen instrumentaalin, jonka jälkeen, jos teillä on taju yhä tallella, saatte kuulla huolestuttavia uutisia maailmalta. Meikäläiset pommittajat matkaavat parhaillaan urku auki kohti pientä Vietnamia. Hyvää matkaa. Tai Bon Voyage, kuten Saigonissa sanotaan.”

Page Street 692

VAIHTEEN VÄLISSÄ 

Volkswagen helisi pohjoisen pikatieltä tunneliin. Vastaan kohahtava liikenne vilkutti sille, tunnelin päässä aukeni San Franciscon lahti, jostain kaukaa kuului sumutorven törähdys. Mereltä nouseva suolainen tuuli tuntui kostealta, Oaklandin vuoret siinsivät autereen takana, sumutorvi ulvahti toistamiseen, moottoripyöräpoliisi kiri Prudencen rinnalle. Hän hulmautti päänsä ikkunasta ja nosti kätensä tervehdykseen, veti päänsä takaisin kuplan sisään ja jatkoi matkaa. Hän sytytti varmuuden vuoksi ajovalot vaikkei niitä enää tarvittukaan, rypisti sakkolapun penkin alle ja lasketteli kaapelivaunujen sekaan, teki tutun umpikujan kohdalla U-käännöksen, luiskahti kiskoille, volkkarin etupyörä juuttui vaihteen väliin. Aurinko paistoi, tuuli tuiversi, radiossa soi iloinen laulu.

Prudence hymyili auton tieltä hypähteleville jalankulkijoille ja pysäkille kokoontuneille turisteille, käytti kaasujalkaa surutta ja juoksutti sormiaan auton kyljellä, tuuletti tukkaa ja pysytteli radioaseman svengissä. Pyörä pyöri tyhjää, Union Squaren suunnalta lähestyi kaapelivaunu, yhtäkkiä tuli hiki.

Turistit ja vaunun jarrumies nostivat Volkswagenin takaisin kadulle.

KPFA, 101 MHz 

”Täällä taas, toverit. Lahden yli puskeva naseva tuuli pistelee nuoren tytön poskipäitä, kertoi kultahiuksinen avustajani säätiedotteen takaa, ja ennen kuin isken hampaani donitsiin ja lopetan kaakaoni, ennätän kysyä teiltä, rakkaat opiskelijat, miten te juhlistitte amerikkalaisen nuorison päivää. Nautitteko vapaista? Juhlitteko? Täytyy sanoa että ainakin Alabaman Birminghamissa, missä dynamiittipötköjä myydään kuin meillä suklaapatukoita, vietettiin viikonloppu isien perinteitä kunnioittaen. Baptistikirkon pyhäkoulussa lapset lauloivat kaunista gospelia ja kirkon ulkopuolella kuumaveriset nuoret miehet istuivat rikkaiden vanhempiensa umpiautoissa. Päivä päättyi, kun kirkkoon heitettiin pommi. Kaksikymmentäyksi loukkaantunutta ja neljä kuollutta, siskot, ei sen enempää, ja kuumaveriset nuoret miehet pysyvät piilossa isiensä selän takana. Seuraava kappale on omistettu Addie Mae Collinsin, neljätoista vuotta, Cynthia Wesleyn, neljätoista vuotta, Carol Robertsonin, neljätoista vuotta, ja Denise McNairin, yksitoista vuotta, muistolle. Billie Holiday ja Strange Fruit.”

SALONGISTA KADULLE

Prudence aloitti Off Thee Square ­­­­­­-hotellin salonkiemäntänä syksyllä 1963. Työ oli raskasta. Se vei vuorokauden kaikki tunnit, vaati tekijältään hienotunteisuutta ja vaitioloa, kykyä kuunnella ja kykyä auttaa. Ennen kaikkea se vaati auktoriteettia, jonka turviin ensikertalainenkin uskoi maineensa. Prudence säilytti asiakkaiden matkatavarat ja silitti vaatteet, peri huoneista tuntitaksan, tilasi samppanjaa ja lemmenlääkkeitä, harhautti poliisia ja voiteli palotarkastajia, osoitti tippaklinikat ja säästi hotellin alaikäisiltä. Salonkiemäntä oli seremoniamestari, pienipalkkainen mutta pelätty, vaikka Prudencea oli turha pelätä. Otollisesta ilmapiiristä huolimatta hän ei käyttänyt valtaansa väärin eikä hän milloinkaan ottanut vastaan tarjottuja etuisuuksia oveen kolkuttelijoista huolimatta.

Bilitisin tyttärien jäsenmäärä oli moninkertaistunut. Virallisesti rekisteröitynyt naisyhdistys omisti tuulisen kattoterassin lisäksi nyt myös viipaleen yökerhosta, salongista, aulabaarista, yöpyvien asiakkaiden elämästä sekä hotellin liikevaihdosta. Myös pojat oli päästetty mukaan toimintaan. Meripoikien sunnuntaina puosut ja perämiehet heittivät kaluunat kaulasta, vanhan kaartin maanantaina laskettiin turistipoliisin loppuun ajama ukkoremmi sisätiloihin suojaan. Päivästä ja vuorokaudenajasta riippumatta Bilitisin tyttärien edustaja valvoi tapahtumia. Aamut Prudence levitti kaupungille hotellista ja tyttäristä kertovia ilmoituksia, joiden todellinen asiasisältö oli verhottu sitaattien, himphampun ja huonon painojäljen alle. Prudence levitti ilmoituksia lyhtypylväisiin, oppilaitoksiin, lauta-aitoihin ja liiketiloihin, istahti silloin tällöin Luigin kahvilaan sekoittamaan uutta liisteriä, joi kupillisen toisensa perään, käytti runsaasti kermaa, söi valtavasti donitseja, kauhoi siirappia suolakeksin päälle ja aloitti aina alusta uudelleen. Hänen tapansa herättivät kauhua kahvilan pieteettisen ruokavalion noudattajien keskuudessa sekä ravintoketjun loppupäässä, missä Luigi siivosi. Prudence ei välittänyt. Hän oli oppinut sulkemaan korvansa satiaisia viljelevän suhinasakin huudoilta ja Luigin paminalta. Hän tiesi ettei yksikään päivä siitä sirommaksi muuttunut vaikka veti ikenet narskuen riisiä ja muroja ja makrobioottista heinää, käytti jätteet iholla ja pikkusormen koukussa, poltti filtterittömiä savukkeita, nuuskasi purua, niisti piriä ja kilautti päivän päätteeksi geishapalloja. Prudence olisi voinut myös rehellisesti ja astetta rauhallisempaan sävyyn kertoa kahvilan asiakkaille kärsivänsä ummetuksesta, inhoavansa sairaalaruokaa ja tulevansa vatsahuuhtelusta kaistapääksi, hän olisi voinut vihjata ettei vuoteenomana ole helppoa, harrastus hajotti paikat ja nyt kun hän oli taas ehyt, hän söi mitä tahtoi. Mutta Prudence ei sanonut mitään, söi vain ja sekoitti liisteriä pöydän alla. Moni jätti lounaansa kesken ja poistui karvat pystyssä, moni valitti Luigille saavansa neiti Wingistä vatsanpuruja, lopulta Luigin oli pakko jättää Prudence oven taakse.

Purettuaan kahvilakohtauksen pala palalta osiin Prudence ymmärsi toimineensa väärin. Purkutoimenpidettä valvova terapeutti kehotti itsetunnon puutteesta kärsivää potilastaan lopettamaan henkisen kannibalismin ja katsomaan itsestään ulospäin. Terapeuttina toimiva stanfordilainen behavioristi totesi Prudencen ulkoa opitun taipumuksen itsetuhoon ja masokismiin suuntaavan potilaan kerta toisensa kohti sellaisia situaatioita, jotka koettelisivat potilaan henkistä kestävyyttä lähes sietämättömyyksiin. Potilaan alistuminen alitajunnan viettelyyn ja sen mukana lähes rutiiniksi muodostunut ajautuminen yhä kurjempiin tilanteisiin oli luonut otolliset olosuhteet – esimerkiksi ruokaa koskeville – pakkotoiminnoille, jotka kasautuessaan saattoivat johtaa potilaan ennenaikaiseen menehtymiseen. Terapeutti neuvoi Prudencea kokeilemaan rajojaan muulla tavoin kuin syömällä kapinoiden, semminkin kun syöminen ahmimalla oli rakenteita hajottavaa tuhoamisvimmaa eikä kasvuhalua. Terapeutti käytti esimerkkinä rakennuspalikoita ja osien summaa suhteessa osiin. Vain ne joilla oli kyky rakentaa itsestään rajoituksiaan suurempi kokonaisuus ja nousta itse itselleen rakentamien estojen yläpuolelle kohoaisivat ilmaan ja lentäisivät kuin feeniks terapeutin ikkunasta. Tämän sisäistäessään Prudencen oli mahdollista löytää itsensä, lasku tohtori Wingille.

Tiistaisin Prudencella oli aikaa järjestellä palikoita. Hän oli taiteiden maisteri ja tunsi omenatarhat yhtä hyvin taidegalleriat, tunsi kirjakaupat ja hotellit, yliopiston kaikki laitokset ja parituksen alkeet. Näiden taitojen synteesistä Prudence rakensi itselleen toiveammatin, joka parhaimmillaan häälyi portinvartijan ja kulttuuriattasean välimaastossa. Silloin kun hänen itsetuntonsa kävi pohjalukemissa, vaikutti huvipuiston merenneidon paikkakin hänen psyykelleen liian tuuliselta vaikkei siinä olisi pudonnut kuin vesisäiliöön, ja Prudencen täytyi myöntää että hän piti veden kosketuksesta. San Franciscossa oli myös satoja muita paikkoja joihin hänen työkokemuksensa olisi riittänyt, tosin kirjallisuuteen ja kuvataiteisiin liittyvät toimet hänen oli hylättävä niin kuin lapsi hylkää tuttinsa. Kasvaakseen ennalta annettuja palikoita suuremmaksi kokonaisuudeksi hänen oli löydettävä sisältään tuntematon.

Tarkistettuaan tuntemuksensa ja kriteerinsä perinpohjin Prudence lähti kierrokselle. Hän nyki monia teljettyjä ovia ja alas vedettyjä kaltereita, koputti mustiin ikkunaruutuihin ja soitti tyhjiin numeroihin. Hän sai havaita, että poliisi oli sulkenut North Beachin suositut homoständit ja kabareet, ja että yliopistojen kulttuuritoiminnot olivat kesätelakalla, kaupungin laitamilla oli yhtä hiljaista, vain Fillmoren alueella oli vilkkaampaa mutta alue oli pannassa, koska muudan bluesmamma heitti siellä keikkaa. Prudence ajoi sillan yli.

Lyhyen kiertoajelun päätteeksi hän hylkäsi lahden toiselta puolelta sekä Oaklandin että Richmondin kaupunkien tarjoamat mahdollisuudet osaksi etäisyyksien tähden, osaksi siksi että ammattiyhdistysten valvomat kulttuuritilat kielivät nurkkakuntaisuudesta ja liiallisesta sitoutumisesta paikallisiin ongelmiin. Samalla puolella lahtea sijaitsevan Berkeleyn hän raakkasi kylmästi sekä periaatteellisista syistä. Prudence oli kuitenkin Stanfordin tyttö ja tasoero kahden kilpailevan oppilaitoksen välillä oli Mariaanien haudan ja Kilimanjaron luokkaa. Hän ei myöskään halunnut etsiessään uutta törmätä vanhaan, vanha tarkoitti Bilitisin tyttärien Berkeleyn jaoston mafiaa.  

Prudence palasi hoitamaan vahtikoiran virkaansa hotellille. Sitä ennen hän pysähtyi Market Squarelle hakemaan pizzakeittiöstä päivällistään, vartoi jonossa aikansa, kiirehti takaisin, pelkäsi pahinta ja oli oikeassa. Volkkarin tuulilasissa odotti sakkolappu. Pysäköinninvalvojan selkä etääntyi yksisuuntaista poikkikatua etelään. Prudence nappasi lapun pyyhkijän alta ja lönkötteli pitsaviipaleen ja melonimehun kanssa naisen kiinni ennen kadunkulmaa, ryhtyi väittelyyn ja valehteli bensan loppuneen. Pysäköinninvalvoja ei uponnut, volkkari oli seissyt risteyksessä ja sillä sökö. Naiset saapuivat rinta rinnan Howard Streetille, ohittivat varastoja ja rahtiterminaaleja, toimistoja ja romuautoja, mustanpunaista tiiltä ja ruskeaa kiveä, ei mitään erityistä edes läheltä katsottuna, kaikki huomio kiinnittyi kuitenkin itse asiaan eli autoihin. Pysäköinninvalvoja kirjoitti sakkolapun pakettiautolle, peräkärrylle, lautakuormalle ja pikkubussille, Prudence mutusteli pitsaa ja todisteli viattomuuttaan. He pysähtyivät, kun väkijoukko sulki heidän tiensä, väki oli duunarivoittoista ja miespuolista, kyseessä ei ollut mielenilmaus eikä onnettomuus vaan miehet seurasivat miten lastauslaiturilla tehtiin ääneti töitä ilman työkaluja ja elehdittiin ilman ääntä. Se oli pantomiimiesitys. Kirjaviin haalareihin pukeutuneet näyttelijät matkivat naapurilaiturilla laatikoita kantavien varastomiesten liikkeitä, naurusta tikahtumaisillaan oleva joukko trukkikuskeja heitti herjaa työtovereilleen, jotka puolestaan ryhtyivät herjaamaan näyttelijöitä, ympyrän sulkeakseen näyttelivät matkivat katsojiin kuuluvien trukkikuskien jätkämäistä käytöstä etevästi ilman sanaakaan, viittoen ja käsimerkein, sepä oli hupaisaa seurattavaa. Prudence laski lounaansa trukin lavalle, sulloi Off Thee Squaren käyntikortin San Franciscon kaupungin sinistä jakkua kantavan herkkuperseen rintataskuun, laski viimeiset kolikkonsa kiinalaispojan ojentamaan pillerihattuun, työnsi kaksi sormea suuhunsa ja vislasi niin kuin koripallokentillä vislattiin. Hän sai varastoalueen seinistä pitkään raikuvat aplodit.

Hotellin sunnuntaiasiakkaalta, kanadalaiselta lentokapteenilta, Prudence sai kuulla että Mime Troupen nimellä katuteatteria esittänyt porukka liittyi kaupungin poliittiseen undergroundiin, ja että se oli aika tunnettu, pitkäikäinen ja köyhä. Prudence unohti kysyä mistä lentokapteenin tiedot olivat peräisin, kun hän alkoi miettiä miten katuteatterin rakenteellisista puutteista oli mahdollista luoda toimiva kokonaisuus. Ryhmän miesvaltaisuus oli ilmeinen haittatekijä ja poliittinen pitkäikäisyyskin pelkkä rasite. Prudence oli jo kirjakaupan kassakoneen takana oppinut, että mitä kauemmin taiteilija vietti taiteensa kanssa maan alla, sitä eltaantuneemmaksi tämä tapasi käydä. Mime Troupen köyhyys ei Prudencea haitannut.

Lentokapteenin antamien tuntomerkkien perusteella Prudence yhytti hotellin maanantai-illasta Mime Troupen johtokunnassa istuvan perheellisen hammaslääkärin. Lyhyen tapaamisen päätteeksi anonymiteetin suojiin kätkeytynyt johtohenkilö sai Bilitisin tyttärien teemailtojen ainaisjäsenyyden, Prudence puolestaan sai tilaisuuden näyttää kyntensä teatterin PR-sihteerinä. Hän tuli suoraan pystymetsästä eikä häpeillyt tunnustaa sitä. Päinvastoin. Saavuttuaan Howard Streetille muistiinpanojensa kera hän lateli Mime Troupen paikalleen jähmettyneelle johtokunnalle kaksikymmentäneljävuotisen henkilöhistoriansa viidessätoista minuutissa detaljiakaan säästämättä tehden hengästyneen puheensa päättävästä hiljaisuudesta teatterihistorian merkittävimmän taidepaussin. Hiljaisuuden katkaisi rahastonhoitajana toimiva hammaslääkäri, joka korosti neidin avoimuuden olevan ehdoton avu markkinoinnissa ja neiti Wingin sukupuolen olevan piristysruiske teatterin inspirationaaliseen perätilaan. Vain italialaisen teatteritaiteen historiaa ja luonteenpiirteitä koskeva tietomäärän tarkennus olisi paikallaan, hammaslääkäri pohti, ehkä myös lyhyt mutta tiivis katutasolla tapahtuva pragmaattinen perehtyminen ammattiteatterin menettelytapoihin.

Mime Troupen repertuaarin oppi nopeasti. Prudence luki jesuiittakirjaston lukusalissa tarpeellisen määrän commedia dell’arten sisimmästä ja oli helpottunut havaitessaan että vaikkakin nimitys tarkoitti suoraan käännettynä ammattiteatteria eikä komediaa, niin kyseisen ja Mime Troupen suosiman teatterinlajin muodossa ja sisällössä oli huomattavan paljon komediallisia piirteitä. Prudencen sen hetkiselle sisäiselle haavoittuvuudelle taiteen sisällöllinen ankaruus olisi ollut liikaa, ja jos hän olisi välillä malttanutkin unohtaa omat vaivansa, niin tosiasiaksi jäi että kepeyden markkinointi sopi hänelle kuin nenä päähän.

Hammaslääkärin johdatuksella Prudence tutustui teatterin kulissientakaiseen maailmaan. Hän kätteli Hearst Corporationille kuuluvan harjoitusnäyttämön talonmiehen ja murtaen puhuvan kirjanpainaja Ingwarin, tapasi rakennuksen kivijalan vuokranneita radikaaleja ja esittäytyi näyttelijöille, jotka oli viimeksi tavannut varastorakennuksen lastauslaiturilla. Ensimmäisenä hänen kätensä kosketti hoikan kiinattaren viileitä sormia, Prudence oli aiemmin erehtynyt pitämään tyttöä poikana, erehtyminen oli ainoastaan inhimillistä ja jopa todennäköistä, sillä Kim Song oli joukon Scapino, commedia dell’arten roolihahmojen androgyyni kaunosielu.

Harlekiinia, jonka tyypitelty rooli muistutti kovasti Batmanin ystävää Jokeria sekä kuninkaiden hovinarria, esitti Daniel Davidovitsch, jolla oli brittiaksentti, littana, karvaton rinta ja kihara tukka. Daniel, tai Darcy tai Darnell, kertoi osaavansa näytellä tarpeen vaatiessa kaikki muutkin roolit, joilla diivailija tarkoitti Tohtoria, Kenraalia ja Kääpiötä, joiden osuuksista vastasi kevätkaudeksi värvätty trio luennoilta pudonneita, sisäänpäin kääntyneitä nuorukaisia. Nämä teatteritaiteen kannalta unohduksiin jäävät surullisen hahmon ritarit olivat pilvessä, mikä ei ollut kovin ammattimaista.

Tutustumiskierros päättyi harjoitusnäyttämön taakse, rekvisiittavaraston perälle, missä ryhmä teinityttöjä liimaili hopeapapereista tötteröhattuja. He olivat Mime Troupen puvustajia.

Prudence seisoi kädet levitettyinä ja jalat haralla peilin edessä ja katseli itseään syvälle silmiin, peilikuva katseli takaisin. Puvustajina toimivat ammattikoululaiset häärivät hänen ympärillään, he olivat rakentamassa Prudencesta Brighellaa, joka muinaisessa Italiassa oli viestinviejä, uutistenlukija ja kirjuri. Hammaslääkäri oli häipynyt kulisseihin. Sitä ennen hän oli antanut puvustajille ohjeet ja budjetin, joita noudattamalla Mime Troupen markkinoinnista vastaavan PR-henkilön piti saada päälleen asianmukaista suojaväriä. Joku muu instituutio olisi kelpuuttanut sihteerilleen jakkupuvun, mutta teatterialalla bisnes verhottiin samaan asuun kuin taide. Tämä oli puolusteltavissa myös sillä, ettei Prudencen paikka ollut pöydän takana puhelimen varressa vaan kadulla, mikä katuteatterin luonnetta ajatellen oli myöskin hyvin johdonmukaista.

Prudencen markkinavaatteisiin kuului vihreänvalkoinen, rypytetty tunika, valkoiset pussihousut, pillerihattu, lyhyt viitta, puolinaamio, tekoviikset, ryhmysauva sekä kirjakäärö. Kahta viime mainittua sihteerin tuli kantaa aina. Sauvalla hänen tuli hutkia välinpitämättömiä ohikulkijoita ja tilaisuuden tullen näyttelijöitään, ja mikäli luonto antoi periksi niin myös kadunkulmiin haalimiaan katselijoita, kirjakäärössä kuljetettiin tiedotteet ja Ingwarin valmistamat julisteet. Pillerihattua Prudencen ei tarvinnut käyttää kuin rahan keräämiseen. Päähän sitä oli turha sovittaa, sillä kuppi sai pitkän naisen näyttämään vartiotornilta ja päähine olisi latistanut Prudencen kauniisti vellovat punaiset hiukset. Puolinaamion Prudence sai pitää. Se peitti otsan, silmät ja nenän eikä sen totuuden nimissä enempää tarvinnut peittääkään. Puvustajat sormeilivat Prudencen leukaa, huulia, pisamia ja poskia, ne sopivat markkinointisihteerin tehtäviin, ne saivat mainoksia jakavan jalkatyöläisen näyttämään sairaalloiselta, vähän epäilyttävältä ja siksi kiinnostavalta. Hiukan kalpeaksi tekevää puuteria joukkoon ja Brighella oli mitä pitikin, klovni. Mutta eikö Brighellan pitänyt olla viestinviejä ja kirjuri? Toki olikin, mutta hän oli myös kaikkien tunnettujen kakunheittäjien esikuva, muun muassa.  

Vaikka kakku jäikin puuttumaan, nautti Prudence ensimmäisen harjoitteluviikon aikana huomiosta, jolle ei löytynyt vertailukohtaa yhdestäkään lapsuuteen hajonneesta merkkipäivästä. Prudence seisoi hievahtamatta paikallaan tyttöjen pistellessä häneen neuloja, piti katseensa peilissä, kun tarmokkaat kädet kiersivät hänen vartalollaan ja värähti vain aavistuksen, kun sormet vipelsivät hänen maitorauhastensa yli. Hän näki vain peilikuvansa ja sulki mielestään tuskin kuukautisiinsa tottuneet, piparminttutikkareita jauhavat koulutytöt. Maailman kovuuteen rusentumattomat, mitään pelkäämättömät puuhakkaat lapset nostelivat hänen käsivarsiaan ja puristelivat kainaloista, mittailivat uumaa ja uumoilivat vaikeuksia, konttasivat jalkojen välistä, leyhyttelivät kasvoja ja toivat pyytämättä mehua. He seisoivat hänen edessään sakset kaulassa, neulatyyny käsivarressa, liitua sormissa ja liitua kasvoissa, pistivät tupakaksi ja tarkistivat budjettia. Prudenceen uhkasi kulua kangasta enemmän mihin tytöillä oli kanttia ja Mime Troupella varaa.

Pikasoitto hammaslääkärille sääti vaatetuksen jatkumaan säästöliekillä. Rahaa säästyi kun Brighellan ylähuuleen kuuluvat dalimaiset kippuraviikset hylättiin epänaisellisina, mutta uusia vaikeuksia ilmaantui, kun vanhaa puolinaamiota muokattiin Prudencen kasvojen luihin sopivaksi. Erinäisten vaivaannuttavien sovittelukertojen jälkeen hieltä haiseva naamari hylättiin heppoisena, rusentuneena ja sopimattomana, ja jälleen otettiin sisäpuhelu.

Luurin laskemisen jälkeen puvustajista kuoriutui maskeeraajia ja neulat vaihtuivat paperimassaan. Lämpimät kädet sivelivät vettä pitkin Prudencen poskia, herkät sormet tutustuivat Prudencen piirteisiin, kynnet mittailivat hänen nenänsä kaarta ja hetkeä myöhemmin tytöt kävivät äänekkäiksi. Syynä oli ristiriita perinteen ja nykypäivän, realismin ja idealismin välillä. Oppikirjojen mukaan Brighellan naamiossa oli huomattavan voimakaspiirteinen konkkanokka, mutta Mime Troupen korrektissa naamiossa oli pitäydytty tavalliseen nenään, sellaista nenää ei vain uuteen puolinaamioon saanut millään sovitettua, kun vastassa oli Prudencen antisemitistisiä mielleyhtymiä herättelevä kolvi. Tämä oli kiusallista. Kaikkein eniten Prudencelle, jonka Idahoon päätynyt suku ei ollut kahteensataan vuoteen juutalaista nähnytkään ja sitäkin ennen korkeintaan pikipäin, kun lohikäärmelaivoilla seilaavat esi-isät olivat ryövänneet walesilaisia kyliä. Tytöt tunsivat myötätuntoa Prudencea kohtaan, mutta he eivät siltikään olleet plastiikkakirurgeja eivätkä edes taikureita. Puhelimitse saamiensa ohjeiden mukaan he palauttivat Brighellan kasvoille alkuperäisen, italialaissyntyisen profiilin, jonka jälkeen, jos se vain sihteerille kävi päinsä ja tämä malttoi odottaa naamion kuivumista, Prudence oli valmis kadulle. Ainoastaan teräväkärkiset, helmiäiskoristeilla päällystetyt samettitossut Prudencen piti teettää muualla, vaikkakin moni esiintyi traditiota kunnioittaen paljain jaloin, ja sitä sihteerinkin ehkä sopi kokeilla, paljasjalkaisuus veisi samalla aavistuksen pituutta ja paljasjalkaisia ne olivat elokuvien kuningattaretkin, anteeksi, kreivittäret.

Prudence olisi halunnut sellaiset kippuratossut. Rekvisiittavarastossa käyty sananvaihto kantautui myös näyttämölle, missä harjoiteltiin Kynttilänvalajaa, aisankannattajien kuninkaasta kertovaa humoreskia. Kim Song livahti verhon taakse, hänen tekosyynsä oli Scapinolle kuuluvan, lasihelmin koristellun kultaviitan sovitus, todellisuudessa hän halusi auttaa Prudencea.

He ajoivat peräkanaa Chinatowniin, Kim skootterillaan ja Prudence volkkarilla, pysähtyivät Kearny Streetille, kävivät kulmakauppaan, sen takahuoneessa oli suutari. Isosetä Song venytti lestinsä äärimmilleen, kertoi vaatimattomasti ratkoneensa visaisempiakin tapauksia ja vaati tossuista pyörryttävän korkeaa hintaa. Kim tinki sukunsa ja teatterin puolesta, kaupat sovittiin, sen jälkeen tytöt menivät syömään. Kim oli reilu tyttö, poikamaisella tavalla kaunis ja terveellä tavalla kunnianhimoinen, hän halusi suurempia rooleja niin kuin alalla jokainen, kiinalaisena hänen oli vain tavoitteeseensa päästäkseen tehtävä monin verroin enemmän töitä kuin jonkun vähäverisen, runsaspovisen blondin. Kim kertoi tämän nuudelien äärellä hiljaisella äänellä, nyökkäillen merkitsevästi kohti keittiön ovilla tungeksivia sukulaisiaan. Ne eivät saaneet tietää Kimin unelmista mitään. Ne vihasivat Kimin teatteriharrastusta, ja asian teki monimutkaisemmaksi vielä se, ettei edes Kim itse ollut tyytyväinen saamiinsa rooleihin. Hänen esittämänsä Scapinon tunneskaala oli hyvin rajallinen. Kyseessä oli pelkkä karikatyyrinen hempukka, joka rakastui aina päätä pahkaa kaikkiin, toimi ilman suuntavaistoa ja suunnitelmia, törmäili seiniin ja vääriin ihmisiin, joutui vaikeuksiin ja selvisi niistä ilman omaa ansiotaan. Siitä huolimatta ja ääliömäisen italialaisen logiikan tähden Scapino oli koko joukon pyhimys, neitsytkin vielä, ja tarvitsi samasta syystä porukan koreimmat vaatteet. Kim ei sellaista tyyppiä arvostanut. Scapino oli tylsämielinen luuttua näppäilevä trubaduuri, tai nykypäivänä kun naisetkin saivat näytellä, pastoraalinen ja soittotaidoton madonna, ei tosiaankaan mikään ruudinkeksijä, mutta okei, Kim osasi esittää vaikka taivaalle karkaavaa leijaa ja oli pantomiimissa esittänytkin, ei siitä ollut kyse, vaan siitä että mitä tahansa hän esittikin, niin hän halusi päivän päätteeksi lähteä sinne missä oli hyväksyttyä esittää koko ihmiseen mahtuva tunteiden kirjo. Prudence tajusi Kimin tarkoittavan Hollywoodia, mutta sitä ei saanut sanoa ääneen, sillä seinilläkin oli mikrofonit. Kim osoitti syömäpuikoillaan hummerisammion takana pälyilevää luihua miestä, pikkuserkkuaan, jolla oli taloja Missionin takana, ei millään hyvällä alueella eikä mitään hienoja taloja, ne olivat viktoriaanisia muutenkin kuin tyyliltään. Kim tarjosi Prudencelle ohuen savukkeen. Niiden talojen vähäpätöisenä etuna oli ainoastaan se, että Kim järjesti huoneisiin vuokralaiset ja hän sattuneesta syystä suosi valinnoissaan kultivoituneita kulttuuri-ihmisiä, erityisesti taiteilijoita, sen luotettavampaa sakkia sai hakea. Opettajia oli kokeiltu ja opiskelijoihin oli haaskattu aikaa, yksinasujat eivät kelvanneet ja tavalliset perheet kiersivät hissittömät talot kaukaa. Eläkeläisen jos otti, joutui maksamaan hautaamisen. Mutta taiteilijat. Ne pitivät kutinsa, seksuaalisesti poikkeavat taiteilijat kaikkein tarkimmin. Kim kertoi nämä tosiasiat Prudencelle turhia kaartelematta ja esitti loukkaantunutta, kun hänen uusi ystävättärensä tahtoi maksaa laskun, se ei ollut mitenkään etiketin mukaista, ei missään nimessä, olkoon menneeksi, tämän kerran.

Page Street 692 oli siniharmaa puutalo melkein mäen harjalla, siinä oli viisi ikkunaa ja kolme kerrosta, se oli niin kuin rinteen muutkin talot, vanha ja huonosti pidetty. Darnell Davidovitsch odotti portailla.

Prudence veti käsijarrun kiinni ja käänsi etupyörät vasten jalkakäytävää. Hän työnsi takarenkaan alle hotelliraamatun, otti hanskalokerosta kynän ja ruokalistan, jonka kulmaan Kim oli kirjoittanut leveällä, vähän vinksahtaneella käsialalla talon osoitteen. Prudence ei ottanut ruokalistaa siksi, etteikö olisi jo tiennyt olevansa perillä vaan siksi, että aikoi kirjata taloa koskevat mielipiteensä muistiin.

Darnellin jalkojen välissä oli kuhmuinen pata. Hänellä ei ollut paitaa, ei liioin kenkiä, jalassa hänellä oli timanttikuvioiset harlekiinihousut. Prudence rypisti kulmiaan. Housujen lahje liikkui niin kuin sitä olisi kourittu sisältäpäin. Darnell kohotti kätensä ilmaan ja virnisti. — Tule sanomaan päivää.

Lahkeesta ilmestyi pää. Mustat silmät, ilmaa nuuskiva kuono, eläin pinkaisi täyttä karkua tien yli.

— Se oli Fred. Darnell kääri keittokattilan päälle paitansa, teki painonnostajan elkeitä, pullisteli ja tantteerasi, tempaisi kattilan ilmaan ja ähisi ovesta sisään.

Prudence jäi seisomaan ovensuuhun, työnsi kynän korvansa taa ja imi ensivaikutelmia. Eteishallissa oli laattalattia, mustia ja valkoisia kivilaattoja vuorotellen, valkoisten laattojen poikki kulki suonia ja halkeamia. Hallin päästä pääsi yläkertaan. Portaiden taakse jäi kaksi ovea, toisessa oli keltainen mosaiikki-ikkuna, toisessa hyttysverkko, jonka läpi kajasti kirkkaansininen taivas ja kukkiva kirsikkapuu. Oikealle kädelle jäi olohuone, Darnell oli kadonnut vasemmalle, jostain kuului laulua. Minne kultani on mennyt, laulu kuului. Tuleeko hän koskaan takaisin? Prudence otti tukea ovenpielestä ja taipui eteenpäin kuin sulava jäätelötötterö.

— Hei! huusi hellan äärellä hyräilevä tyttö. — Minä olen Jenna.

Prudence suoristi selkänsä. Jennalla oli sointuva ääni, hiestä kimalteleva leuankärki ja tomaattipurkki kädessä. Hän tyhjensi sen kattilaan, pyyhki kätensä esiliinaan ja esitteli jääkaapin päällä olevan valokuvan Andyksi. Kuvan pojalla oli luonnonvaalea tukka ja urheilupusakka ja hän oli lähtenyt kaupungille. Jenna avasi ovet ja ikkunat tuulettaakseen. Prudencen rinnassa läikähti, kun hän näki keittiön perälle kätketyn piskuisen kylpyhuoneen, sen leijonantassuammeen ja messinkiset vesihanat

Darnell kuori sipulia ja itki. — Katsele rauhassa ympärillesi, hän sanoi kyynelten läpi. — Meillä on vielä salaatti rakentamatta.

Prudence perääntyi keittiöstä eteiseen ja tarkasteli muistilehtiötään. Nopein viivoin luonnosteltu ensituntuma antoi talosta hyvän kuvan. Rakennuksen rapistunut ulkokuori kätki sisäänsä hopeahapsisen kaunottaren, jonka näkeminen raapi sielua. Eteishalli kopisi korkojen alla, mustavalkoiset verisuonet johtivat suurempiin halkeamiin ja veivät katsetta eteenpäin, aina portaisiin ja huoneisiin, joiden välioviin pakotetut, lyijypuitteiset mosaiikkilasit muistuttivat Tiffanya, puitteiden väliin takertuneen lian perusteella ne olivat kuitenkin paljon vanhempaa perua. Olohuoneessa tuoksui kummalliselta, ehkä hivenen kostealta. Sen seinillä oli kurttuiset tapetit, tapetti ei ollut paperia, ei liioin pahvia, seos oli jotenkin kumimaista. Prudence jäi nuuhkimaan sormiaan ikkunan ääreen. Erkkeri-ikkuna, aukeni itään ja länteen ja avasi eteen koko kadun ja kadunvarren samanlaiset talot. Talosiskot ja isoäidit. Äkkiä iskenyt melankolia kouraisi vatsanpohjasta. Prudence istahti ikkunalaudalle sydän pamppaillen, hänen oli vaikea hengittää. Hän vältti katsomasta talovanhuksia, näki hiljaisen kadunpätkän ja toffeenruskean pikkuautonsa, jos se lähtisi valumaan mäkeen, niin sen saisi hakea puistosta. Jenna viivähti ovella ja hymyili hänelle. Prudence liukui ikkunalaudalta alas, palasi eteiseen ja kurkisti portaiden takana olevaan makuhuoneeseen. Se oli hämärä mutta siisti. Lattia oli tummaa puuta. Vuoteessa oli puhtaat lakanat. Katonrajaa kiersi kipsikuvio ja kattokruunun juuressa oli ruusuke. Takka oli vieläkin korkeampi kuin kaukaa katseltuna. Darnell kiskoi päätään T-paidan aukosta ja potki sandaaleita jalkaansa.

— Piipussa on linnunpesä, hän sanoi, katosi keittiöön ja palasi puolikkaan patongin kanssa. — Tai joku pesä ainakin. Darnell tuuppasi verkko-oven auki ja viittasi Prudencea seuraamaan.

Puutarha oli villiintynyt. Huumaavasti tuoksuvan kirsikkapuun varjossa rönsyili villiyrttejä ja pensaita, mustarastas pomppi lehtikasassa. Sammaloitunen tiilikaton huipulla oli peltinen savupiippu. Prudence varjosti silmiään.

— Voi se olla pelkkä tuulenpesäkin, mitä luulet? Darnellin katse kiersi puutarhaa. — Fred! Voi jumalauta.

Prudence ohitti hiililuukun, asteli heinikkoon, antoi kätensä lipua pensaiden ja kukkien yli ja puunrungolla, tunnusteli tiilimuurin rosoista pintaa. Darnell oli kavunnut muurille, levitti kätensä kuin trapetsitaiteilija, otti muutaman hätäisen juoksuaskeleen ja katosi talojen väliin. Prudence meni takaisin sisälle. Hän kuunteli Jennan laulamaa haikeaa sävelmää ja nousi hitain askelin toiseen kerrokseen, pysähtyi koskettamaan käytävämattoa, hieroi hiekkaa sormiensa väliin, siveli porraskaidetta, joka oli raudasta väännettyä Art Decoa, tutki huoneet, joissa oli viherkasveja ja naistenlehtiä. Vintille johtavat askelmat olivat jyrkät, vinttihuone matala ja katto vino. Päätyseinän täytti pyöreä ikkuna, kuin täysikuu, nyt kun ilta alkoi hämärtää. Prudencea huippasi. Niin korkealta näki naapuritalojen iltatoimet ja naapureiden televisiot ja pitkälle taivaanrantaan. Hän otti tukea seinästä, painoi jalkansa tiukasti lattiaan, nojasi ikkunaa vasten ja tunsi heikkoa kuvotusta. Darnell istui tiilimuurilla heittelemässä kastanjapuuta kohti leivänpaloja. Fretti seisoi kahdella jalalla volkkarin katolla. Prudence avasi nurkkakaapin. Siellä oli vesisäiliö. Jenna huusi syömään.

Vinttikomero hehkui aamun pyöreässä valossa. Vedenlämmitin korahteli hiljaa. Ulkoseinän harvan laudoituksen välistä tuivertava tuuli kosketteli Prudencen otsaa, laskettuaan viiteen hän heitti peitteen sivuun ja alkoi vetää vaatteita päälleen. Hän löi päänsä kattoon ja puki farkut ja flanellipaidan sen jälkeen kyykyssä, oikaistuaan selkänsä hän osasi jo taittua katon myötäisesti.

Prudence haki vähät tavaransa hotellilta, nosti pankista neljän viikon vuokrarahat, ajoi Howard Streetin varastolle ja ilmoitti pitävänsä vapaapäivän. Hän sai hammaslääkäriltä taskurahaa ja puvustajilta laatikollisen sisustustarvikkeita sekä neulaa, lankaa ja neuvoja miten niitä käyttää. Siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Samalla tavoin hammaslääkäri oli auttanut kymmeniä nuoria kotiutumaan ja samoilla evästyksillä ammattikoulun tytöt olivat ehtineet opastaa monta monituista aloittelijaa pitämään huolta itsestään. Prudence vain ei ollut mikään nuori enää eikä aloittelija, hän kuului markkinointiosastolle. Kotimatkalla Prudence pysähtyi katukiveystä laittavien miesten kohdalla ja Pine Streetin rakennustyömaalla, vietti hetken jesuiittacollegen  roskalavalla ja pistäytyi naistensairaalan huoltopihalla. Divisaderolla hän kävi heimokäsitöitä myyvässä liikkeessä ja filateliakaupan ikkunalle hänet houkutti rivi historiallisia postikortteja, työnvälitystoimiston portailta hän otti mukaansa Harper’s Weeklya lukevan Jennan. Prudence laittoi tiikerikuvioiset aurinkolasit päähänsä ennen kuin he menivät Luigin luo kahville. He palasivat illansuussa Page Streetille ja purkivat täyteen ahdetun volkkarin sisällön kadulle. Naapurin ukko tuli auttamaan. Avulias mies ja vaitonainen. Ei sanonut mitään kantaessaan kolmanteen kerrokseen sementtilaattoja, laudanpätkiä, ja televisiovastaanottimen, jossa ei ollut enää kuvaputkea. Toivotti vain hyvää yötä. Prudence ja Jenna kantoivat vintille Luigin kahvilapöydän, vastapestyjä sairaalalakanoita, laatikollisen näyttämötavaraa, jesuiittojen sensuroimia seikkailusarjakuvia ja muhkuraisen patjan. Prudence purki kassistaan kirjansa ja vihkonsa ja lehtisensä, vaatteensa ja kosmetiikkansa, sulloi kaikki nurkkakaappiin, vesisäiliön päälle, ja avasi Luigin lahjoittaman grappapullon. He kilistivät ja Jenna katsoi kelloa. Hänellä oli vielä aikaa. He rakensivat sementtilaatoista ja laudankappaleista hyllyn ontolle televisiolle ja itäafrikkalaiselle soturipatsaalle, päällystivät sateessa möyhentyneen, rotan kaluaman patjan sarjakuvalehdillä ennen kuin peittivät sen lakanoilla, liimasivat puvustajien keräämistä kangaskaistaleista kokoon päiväpeiton ja naulasivat ulkoseinään foliota. He ripustivat muskettisoturin sulkahatun ikkunan peitoksi ja levittivät juuttisäkin matoksi, pöytä seisoi keskellä huonetta tuoleja vailla, filateliakaupan postikortit peittivät nurkkakaapin nahkeat seinät. Niin sai vähällä vaivalla vinttihuoneeseen uutta ilmettä. Postikorteissa oli kuvattu tehdastyöläisiä ja pyykkäreitä, silmiin katsovia muuleja ja teurastamon lampaita, raitiovaunuja joita paksujalkaiset hevoset vetivät ja höyryvetureita joita lakkovahdit suojelivat, kuvissa oli kukoistavia puutarhoja ja maanjäristyksen jälkiä, kalasataman väkeä ja vaudevilletähtiä, niissä oli elämän makua ja tiukkaa arkea. Ajan patinoimat, maanruskeat valokuvat sopivat kuin luonnostaan vesikattilan kolahteluun ja kaasun sihinään, ja kun nainen oli nero ja onnistui tekemään pienillä uudistuksilla pienen huoneen pikkupuutteista ansion, niin oli aika hyvästellä Jenna, jonka poskilla viini rusotti, ja aika kääriytyä oman peiton suojiin, katsella kuvia menneisyydestä ja nukahtaa katunaisen huutoon, tehdastyöläisten karjahteluun rautateiden jylyyn ja tehtaanpillin vihellykseen. Aamulla Prudence tajusi, että kaasu poltti huoneesta happea, ja hän tajusi että vedenlämmittimen ilmaa pullistelevat röörit pitivät suurempaa ääntä kuin Stanfordin hammaskeijujen kuukauden kestävät menkat, jos joku päätti mennä yöllä pesulle. Sinä aamuna Prudence veti foliot seinältä ja nautti aspiriiniin. Vähän myöhemmin hän sai kuulla unensa uudestaan. Se oli lähtöisin Jennan huoneesta.

— Anteeksi…

— Prudence…

— Kuka helvetti tuo on!

Hetken kuluttua hän oppi koputtamaan ennen kuin astui toisten huoneisiin. Andy oli tullut kotiin.

Prudence osti levysoittimen ja myi kirjansa. Kaikki kirjansa. Niin yksinäisten öitten lohduttajat kuin yliopiston pakolliset. Elävä elämä oli tärkeämpää. Elämä ohitti goottilaisen kauhun ja lespaavan kaunoärrän, Shelley, Bierce, De Beauvoir ja Sartre lähtivät divarikierrokselle, samaan pakkiin kolisivat Jung, Jin, Jang ja Nin, vain kesätyöpaikan runotuotanto jäi. Prudence ei myynyt anastettua tavaraa. Korkeintaan hän saattoi antaa. Hän säilytti löytönsä muistaakseen tekonsa, ja unohdettuaan antoi ne pois.

Levysoitin oli veivattava. Musiikkiliike myi myös LP-levyjä Prudence osti, ne myivät, vaikka tiesivät etteivät levy mahdu soittimeen. Prudence maksoi oppirahat. Hän palautti levyt ja kuunteli naurut, hänen käteensä jäi pikkiriikkinen huilu, niin pieni että se hukkui nyrkkiin. Huilu laskeutui kauniisti televisiossa seisovan puupatsaan käsivarsille, illalla se nousi huulille, Andy ja Jenna rakastelivat lattian alla. Levysoittimella pyöri tunisialainen jujuka ja navajointiaanien rumpusetti, vintti tärisi ja Prudence puhalsi. Lattian alta kantautuvat sivuäänet häipyivät kuulumattomiin, vedenlämmittimen kolina vaimeni.

Uudet kippuratossut olivat kauniit ja tietenkin toivottoman epäkäytännölliset. Prudence oli kiertänyt ne jalassa, Brighellan asussa, puoli kaupunkia ja pitkälle puistoon, vedellyt liisteriä ja liimannut ilmoituksia, tuntenut itsensä keskiaikaiseksi ja nyt hän oli aiheesta puhki. Hän naukaisi helpottuneena riisuessaan hiostavat, luita hiertävät, varpaita kuristaneet tossut, joiden pinta hiveli silmää ja oli tyhjentänyt kukkaron. Prudence nosti tossut nurkkakaappiin ja laittoi oven kiinni, viikkasi rooliasunsa television päälle, teki samalla muutamia voimisteluliikkeitä, liikehti hitaasti ja rauhallisesti, jalat eivät enää tahtoneet kantaa. Hän hahmotti huomisen kadunvälit ja kulkureitit, odotti yön laskeutuvan ja Jennan rauhoittuvan, nousi pöydälle, hieroi jalkapohjiaan, hengitti syvään, sisään, ulos. Hänen elämänsä oli siinä ja se oli järjestyksessä, hän oli vähään tyytyväinen, enempää vintille ei olisi mahtunutkaan. Siellä ei olisi saanut tehtyä spagaatia, Prudence tuskin olisi pystynytkään. Siellä ei voinut tehdä lentokonetta, sormet napsahtivat seinään. Katto oli melko matalalla koripalloa silmällä pitäen, usein katto kävi niskan päälle, kaikesta harmista pääsi eroon rauhoittumalla, asettumalla risti-istuntaan Luigin pöydälle ja tyhjentämällä päänsä. Prudence oli paikkansa ansainnut. Hänellä oli täsmälleen oikean kokoinen asunto. Hotellihuone oli ollut ylellisyyttä. Page Street oli koti. Prudence oli asunut hotellissa ilmaiseksi. Nyt hän oli vapaa. Hän oli asunut ilmaiseksi huoneessa, jossa oli ollut suihku ja peili katossa. Nyt hän eli tavallisen ihmisen elämää. Hotellihuoneen hinta viikolta oli viisikymmentä dollaria. Kimin pikkuserkulle riitti viisitoista. Viisikymmentä dollaria on tavattoman paljon tyhjästä tilasta. Jos sen olisi maksanut. Nyt hän maksoi omasta tilasta ja päivän päätteeksi hänellä oli itsetunto tallella. Viisitoista dollaria on naurettavan vähän. Se ei ole mitään.  Todennäköisesti Kim ja Darnell vielä ottivat vuokrasta vähän päältä. Mitä se hänelle kuului. Ei kuulunut ollenkaan. Jos aina miettisi minne rahat päätyvät, niin sekoaisi. Isosedän tekemät kippurakengät maksoivat neljäkymmentäviisi dollaria, ja hintaa oli Kimin ansiosta poljettu. Viisi dollaria vähemmän kuin viikko hotellissa. Prudence iski nyrkin otsaansa. Ei saa pohdiskella mitään vaikeita. Ei mitään monimutkaista. Ei mitään. Hän kaipasi lepoa. Hän ei kaivannut levolleen vuodetta, ei edes patjaa. Pöytä riitti. Hän väänteli niskaansa oikealle ja vasemmalle, nosti leukaa ylös ja kiristeli kaulanahkaa, työnsi kädet suoraksi eteen ja venytti sormiaan niin pitkälle että tunsi huimausta ja nurkkakaapin lämpimän henkäyksen. Hän kallisti päätään itään ja länteen ja jätti sen koilliseen. Hän oikaisi pyöröikkunan kompassiheilurin ja alamäkeen nojaavan talorivistön, hengähti hetken ja yritti hajottaa lootusasentonsa. Naapuritalojen ikkunaruudut peilailivat ilta-auringossa, punertava valo leikitteli hiekankeltaisilla, turkooseilla, malvanvihreillä ja hiekanruskeilla seinillä, katse palasi aina takaisin ikkunoihin joista aurinko kävi sisään ja pakeni takaisin kadulle, aina takaisin ikkunoihin, joiden takana liikehti vanhoja ihmisiä, armenialaisia, kreikkalaisia, skandinaaveja ja sotaveteraaneja, ei yksin vanhoja vaan muitakin. Opettajia. Opiskelijoita. Taiteilijoita. Ikkunoiden takana asui hämmentävää siivu etnologiaa ja kulttuuria, Page Street oli kaupungin laidalle haaksirikkoutunut kirjoittamaton arkki, kaunis kuva, kielten sekamelska, tyhjennä pää, älä katso enää. Prudencen silmä oli puhkonut naapurit seulaksi. Nyt hän oli valmis unohtamaan naapurinsa. Jalat olivat puutuneet, varpaat turvoksissa. — Hitto.

Ja sitten toisen kerran, kuuluvammin. — Hittojen hitto…

Ilta-aurinko oli nyrjähtänyt mäen taakse, vesisäiliö lorisi, vesi kohisi. Prudence yritti saada jalkaa toisen päältä, pöytä keikkui, alakerrasta kuului askeleita.

— Hei… Apua!

— Puistossa juoksentelu vei minustakin aina mehut, Darnell tunnusti. — Sitten helpottaa, kun pääset Brighellan kanssa tositoimiin.

Prudence kosketti ohimoonsa tullutta ruhjetta ja irvisti. — Brighellan asu on pelkkää rekvisiittaa, enhän minä ole mikään näyttelijä.

— Turhaa vaatimattomuutta, tyttö hyvä. Mikä sinä sitten luulet olevasi?

— Minäkö? En yhtään mikään.

— Sama täällä. Mikä tekee minusta länsirannikon parhaan narrin.

— Sinä puhut oudosti.

— Niin kuin narri.

— Ei vaan niin kuin… Prudence kasasi aspiriinia kämmenelleen. — Mistä sinä tulet?

Darnell täytti teemukin vesisäiliön vuotavan venttiilin alla ja ojensi sen Prudencelle. Hän katseli etäisyyteen, pyöröikkunasta, naapurin parisänkyyn. Pitkään mietittyään hän totesi luottavansa Prudenceen ja kertoi syntyneensä Vancouverissa. Ei paikka mikään Fort Knox ollut, kunhan oli Kanadassa ja Darnellin työlupa oli vanhentunut monta sadonkorjuukautta sitten. Toivottavasti Prudence osasi säilyttää salaisuuden.

— Sinä olet ollut appelsiininpoimija?

— Ja vaikka mitä. Darnell ähkäisi vääntäessään kahvilapöydän alle nyrjähtäneen jalan suoraksi. — Mitä tahansa muuta kuin mitä isäni minusta tahtoi… Darnell kiskoi jalkaa kaksin käsin. Rautaputki oli ohutta, se vääntyi helposti, liian helposti. Se katkesi. — Voihan paska! Darnell kirosi. — Jos sallitte. Helkkari, ei ollut tarkoitus.

Prudencen huitaisi suurpiirteisesti ilmaa. Hän ei osannut surra Luigin amputoitua pöytää. Ei hän siitä ollut mitään maksanutkaan. — Mitä isäsi sinusta sitten tahtoi?

— Ehkä tämä pysyy pystyssä näinkin, mitä luulet? Darnell asetti pöydän seinää vasten, missä se pysyi kolmella jalalla pystyssä. — Pysyypä hyvinkin, hei.

— Minun isäni ei koskaan tuntunut haluavan minusta mitään, Prudence mietti. — En tiedä oliko se hyvä vai paha.

— Minun isäni taas… Darnell kiskaisi Prudencen nilkkaa kaluavan fretin kauemmaksi. — Minun isäni palvelee itse jumalaa.

— Ei se minua satuttanut. Anna sen vain leikkiä. Isäsi on siis pappi?

— Hän ei ole pappi.

Darnellin isä oli hänen majesteettinsa laivaston tutka-asiantuntija. Hänellä Darnell tarkoitti kuningatar Elisabethia. Darnellin isä oli myös itseoppinut radiokorjaaja ja armeijan ylijäämätarvikkeita myyvä halpakauppias. Tai oli ollut. Kauan sitten Vancouverissa, Darnellin pakkaseen säilötyssä lapsuudessa. Silloin isukki, tatteleh, oli ollut paljon poissa. Saul Davidovitschin neliovinen Nash, jonka kyljessä luki Military Garments & Radio Components, oli ajanut Tyynen Valtameren rantaviivaa ylös ja alas, isä oli ostanut ja myynyt, välillä macheria ei näkynyt kotona viikkoihin, äiti piti huolta lapsista ja liiketoiminnasta paitsi radiokorjaamosta, ei se mitään tuottanutkaan, kaikki katselivat näköradiota. Darnellin isä oli käynyt useammin Kalifornian laivastosatamissa kuin kotisatamassa, tarpeetonta toistaakaan, ja Darnell toisti kiistellessään frettinsä kanssa nurkkakaapin herruudesta. Saul D oli ostanut mantteleita ja myynyt nauhureita, luonut suhteita niin diilereihin kuin päällystöön, usein kyseessä oli yksi ja sama suhde, ja niistä on hyötyä niistä suhteista. Isä oli myynyt ylijäämäkaupan tyhjäksi, realisoinut radiokorjaamon turhat palikat, pakannut parhaat vimpaimet Nashin kattotelineelle ja perheensä autoon. Darnell oli ollut viidentoista. Hän oli istunut riitelevien kaksossiskojen välissä takapenkillä, äiti istui isän vierellä kissa sylissä, kissa karkasi tullissa ja juoksi takaisin Kanadan, sen nimi oli ollut Radar, vihreät silmät, rullaava kehräys ja sohvaperuna. He olivat asuneet ensin Freemontissa. Isä kehitteli tietokoneen reikäkorttia IBM:n kirjoituskoneosastolla, perhe paistatteli päivää omakotitalon lyhyellä nurmella. Sitä onnea kesti vain hetken. He olivat siirtyneet San Diegoon, kun Darnell oli ollut kahdeksantoista, ja asuneet satamaparakissa. Ei siinä mitään, puolensa siinäkin. Parempaa oli ollut odotettavissa. Isä oli saamassa kaksoiskansalaisuuden, hänen tietonsa kuningattaren tutkajärjestelmistä vei hänet usein Washingtoniin, jopa Valkoiseen taloon. Isä oli haka rakentamaan kuuntelulaitteita. — Tarkoitin jumalalla presidenttiä, Darnell lopetti.

— Lyndon B. Johnsonia?

— Ja Eisenhoweria ja Kennedyä. Isä on palvellut jokaista. Tänään hän yrittää liittää kaapelitelevisioverkkoon kameraa.

Prudence rypisti kulmiaan. — En taida ymmärtää.

— Hän tekee systeemiä, jolla voi tarkkailla tavallisia perheitä heidän istuessaan kotonaan, kotisohvallaan. Lue Orwellia, niin tajuat.

Mikä selitti sen ettei Page Street 692:ssa ollut tähän mennessä sallittu televisiota eikä radiota eikä puhelinta eikä mitään, mihin Saul Davidovitsch saattaisi iskeä. Darnell halusi pysyä piilossa ja incognito.

— Ja olet näyttelijä! Prudence tuhahti.

— Niin, lue myös Edgar Allan Poe’ta. Lue Varastettu kirje.

— Minä olen lukenut sen. Siinä ei puhuttu näyttelemisestä.

— Alas! Darnellin etusormi osoitti Prudencea voitonriemuisena. — Mutta siinä puhuttiin näytteillä olosta. Isä saa etsiä minua vaikka mistä rotankolosta tuhannen miehen voimin eikä koskaan löydä, hän ei ikinä tunnistaisi minua vaikka iskisin häntä kepillä päähän ja sanoisin: Tässä minä olen, papa, oma pikku pellesi, heitä sentti. Darnellin ääni oli muuttunut vinkuvaksi ja hänen kasvonsa olivat vääntyneet niin, ettei hän muistuttanut enää itseään vaan jotain Dickensin hahmoa. — Tämä on tietenkin pelkkää spekulointia, en minä häntä menisi jututtamaan ja lyömisestä sinä saisit pitää huolen, rakas Brighella, Darnell katsoi jälleen kaukaisuuteen. — Jonain päivänä lähetän heille kaikille kutsun ensi-iltaan, kaksosille myös.

— Onko heillä nimet?

— Kyllä, kyllä… Darnell vaipui ajatuksiinsa. — Ruth ja Sarah, isän erinapaiset nuppuset, anodi ja katodi. Mutta palatakseni itse asiaan…

— Mihin asiaan?

— Katsos nyt.

Darnell toivoi Prudencen kunnioittavan päähänpinttymiään niin kuin hänkin kunnioitti yksityisten ihmisten yksityisiä tapoja. Darnell toivoi Prudencen pystyvän kieltäytymään levysoittimesta, ainakin sen äänekkäästä käytöstä, levysoittimesta ei muuta koitunut kuin harmia ja rahinaa, piinallista, hinkkaavaa, mekaanista rahinaa, sen lähettämät vibraatiot olivat haitallisia ja kovaäänisiä, se synnytti negatiivisia varauksia. Ja televisio sitten, se edusti kaikkea mitä Darnell oli juuri sivunnut, ja vielä enemmän, televisio oli tehnyt lopun Davidovitschin perheen onnellisista vuosista Vancouverissa, välillisesti ainakin, olkoonkin vain TV:n kuori.

— Sinä olet vielä hullumpi kuin minä, Prudence myönsi kiusaantuneena. — Aivan kaheli.

— Minä olen vain narri. Darnell keikutti kolmella jalalla seisovaa pöytää, levitti sille tupakkavehkeensä ja polvistui käärimään. — Voi veljet, mutta se oli hassuinta mitä olen nähnyt sitten Godzillan. Oletko sinä nähnyt sen?

— En.

— Siinä oli kohtaus, jossa naispuolinen japsi hyönteistutkija yritti jäljitellä ulkoavaruuden hämähäkin liikkeitä painottomassa tilassa. Darnell väänsi kaasun päälle ja vei sätkän vedenlämmittimen alle.

— Etkö sinä äsken sanonut vastustavasi televisiota?

— Tämä oli kohtaus elokuvasta. Ja muistui mieleeni löytäessäni sinut makaamasta täällä… Melko epätavanomaisessa asennossa. Mainitsemani elokuvakohtaus oli muuten maalattu Paramountin teatterin mainoslakanaan, siihen mitä ne pitävät elokuvateatterin ulkopuolella kuivumassa, Darnell vilkaisi Prudencea närkästyneenä. — Turha luulla, että minä menisin sellaista roskaa katsomaan.

— Kuvailit sen lakanan aika elävästi.

— Jos on ammattitaitoa ja eläytymiskykyä, riittää yksikin kuva avaamaan kokonaisen tarinan. Darnell sormeili levysoittimen jousilukkoa ja hymähteli vähättelevästi. — Saksalaisten tekemät ovat sivumennen sanoen paljon parempia, hän sanoi kieputtaessaan tyhjää levylautasta. — Eikä minun fobioistani kannata säikähtää. Yritän vain vähillä valtuuksillani rajoittaa tämän talon tarpeetonta sähkön käyttöä suojellakseni tätä pentelettä…, Darnell nykäisi nurkkakaapin alla rapistelevaa frettiä hännästä, — joka syö sähköjohtoja kuin lakritsia.

— Minun levysoittimeni ei toimi sähköllä, hyvä mies. Prudence yritti nousta pystyyn ja istui alas, ohimossa vihlaisi. Hän kierähti kyljelleen ja yritti nähdä nurkkakaapin alle. — Eikä televisiossakaan mitään vikaa ole. Katsoin sitä aika paljon. Sairaalassa ollessani,  hän painotti tarpeettoman kovaa. — Luulen että äänilevyni on kierinyt kaapin alle… Saisitko otettua sen sieltä? Vaikka se rahiseekin ja säteilee, mutta sinun elukkasi…

Darnell keräsi vedenlämmittimen päältä syliinsä Prudencen papereita ja runovihkoja. — Nämä menevät pilalle näin, keräävät kosteutta, ymmärrätkö?

— Ymmärrän kai.

— Oletko saanut nämä? Itseltään herra Ginsbergiltä, ja… Darnell etsi välilehdiltä omistuskirjoituksia. — Jaah, ja herra Ferlinghettiltä, tunnetko sinä heidät?

— Minä olen varastanut ne.

— Ohhoh! Darnell katsoi Prudencea silmät suurina.

— Kauan sitten.

— Niin sitä pitää, hyvä niin… Darnell selasi Windpipen erikoisnumeroa. — Minä pidän runoista. Freud ehkä väittäisi minun lukevan niitä vastapainona sille, että olen elänyt herkimmän lapsuusvaiheeni sähkölaitteiden, elektroniikan, lähettimien ja kuulokkeiden piirissä…  Siinä kohtaa tosin vastaisin, että hän unohti mainita kirjoituskoneet. Niitä vastaan minulla ei ole mitään. Olen siis kategorisoiva ja pragmaattinen sijaistoimija. Luopuisitko näistä?

— Mielelläni.

— ”Kun nuori runous juo paperinmakuiset rivinsä henkiin ilmasta ottamallaan vedellä”, Darnell luki Windpipen sivuilta, — ”se huomaa musteen olevan mustetta vain.” Rankkaa. Älä vain Kimille kerro.

— Pitääkö hän beat-runoista?

— Ei pidä. Tarkoitin vain, ettet kertoisi hänelle harrastuksistasi. En usko, että hän haluaisi kuulla…

— En minä ole mikään kleptomaani.

— … mahdollisesta taipumuksestasi näpistelyyn, Darnell päätti lauseensa. — Kim on sisikunnaltaan erittäin rajoittunut etnisen kapitalismin verso. Vaikka hän esittääkin olevansa rennosti toista maata kuin pikkuserkkunsa, on hän todellisuudessa jäykkä kuin nuori bambu. Kaikenlisäksi varkaat eivät ole huudossa Chinatownissa… Darnell konttasi nurkkakaapin ympäri. — Miten tuon eläimen saa lopettamaan kujeilunsa ilman väkivaltaa? Kerro se minulle. Tule pois sieltä, pikkukaveri… Darnell törkki pöydänjalkaa kaapin alle, kangotti kaapin lopulta ilmaan jalan avulla, lakaisi jujuka-levyn ja fretin huoneen toiseen päähän ja romautti kaapin alas. — Muuten se on ihan mukava mutta se on mahdoton… Darnell pyyhkäisi otsaansa. — Sanoitko sinä olleesi sairaalassa?

Prudence nosti äänilevyn lattialta ja katseli sitä synkkänä. — Sanoin.

Hän oli ollut sairaalassa vuoden. Hän ei ollut mikään neuroottinen näpistelijä eikä kleptomaani eikä hermoheikko eikä Hitchcockin elokuvien nainen, hän oli yksinkertaisesti hullu.

— Hullu mikä hullu.

Joka oli toipunut lääkeriippuvuudesta ja mustetesteistä ja kirjoittanut kaksisataa sivua tanssin teoriasta, syönyt persikkahilloa, juonut vaaleanpunaista maitoa ja kakkinut vetelää sairaalan raittiille lakanoille, hän oli selvinnyt siitäkin. Lopullisesti Prudence oli parantunut, kun isän rakastajatar oli tarjoutunut viemään hänet Santa Fe’ssä pidettävään kirjallisuusseminaariin. Hän oli oksentanut viimeisen kerran elämässään hakiessaan tohtori Wingiltä yliopiston päättötodistuksen, sen jälkeen hän oli pakannut kassinsa ja kuopaissut Stanfordin tomut kumeista.

Darnell näytti onnelliselta. — Isät ovat myös mahdottomia. Hän kyykistyi väsäämään uutta marisätkää ja katsoi Prudencea lämpimästi — Mutta annetaan heidän olla. Mitä mieltä sinä olet Andysta?

— Mitä hänestä? Tuskin edes tunnen.

— Tai pikkuserkuista?

— Hetkinen…

— Mitä mieltä olet niistä, jotka ostavat kiinteistöjä pestäkseen pesulakolikkonsa hohtavan puhtaiksi ja jättävät sen jälkeen kaiken oman onnensa nojaan, tai kaltaisteni maan hiljaisten, maan alle kaivautuneiden lainsuojattomien huomaan?

— Mitä niistä nyt ajattelisi? Totta puhuen minun pitäisi olla jo nukkumassa.

Darnellin kasvot olivat peittyneet savuun. Hän oli halunnut vain purkaa mieltään. Ei millään pahalla. Prudencen kannatti olla tyytyväinen pieneen kammioonsa. Pieni huone oli niin kuin pieni autokin, vaivaton. Kun taas Darnellin harteilla oli koko talo puhumattakaan asukkaista, ja nyt hän tarkoitti vapaaherra Andya. Darnell oli jo toistamiseen maksanut talon kaasulaskun ja vesilaskun omasta pussistaan. — Ja mitä sitten tapahtuu, kun nuori mies vaivautuu käymään kotona? Hän tyhjentää kahden viikon aikana täyttyneen pajatsonsa suloiseen Jennaan ja häipyy ennen kukonlaulua. Pepusta se on sellainenkin, mitä?

— On se. Miksei Jenna maksa poikaystävänsä laskuja? Hänhän on kuitenkin osallinen niihin, tavallaan.

— Jenna on työtön, kultaseni, ja sille ei voi mitään. Mutta sinun laitasi on toinen Prudence, sillä haluaisin, jos olisi mitenkään mahdollista, saada sinulta hieman rahaa, sanotaanko viisikymppiä, etukäteen, odottamattomia ja odotettavissa olevia laskuja varten, siis pelkästään varmistaakseni, että saan itse asua tässä lahossa linnakkeessa edes siihen asti kunnes sementtipallot pyyhkäisevät meidät tomuksi.

— Että kuinka?

Darnell kosketti Prudencea luottamuksellisesti polvesta. — Lähtö meillä on edessä ennen pitkää. Tälle paikalle tehdään uusia taloja. Darnell nojasi päänsä seinään ja sulki silmänsä. — Sitä päätöstä koko Songien suku odottaa kuuma vesi kielellä.

— Hyvä on, Darnell, mutta jos minä maksaisin sinulle nyt viisikymmentä dollaria ja pallo heilahtaisi huomenna, niin miten minun rahoilleni silloin kävisi?

— Hyvä kysymys… Darnell ryömi ovelle. — Fred! Nukkumaan… Hän tönäisi päällään oven auki ja jäi huojumaan jyrkkien askelmien äärelle. — Oikeastaan vallan pirun hyvä veto, hän mutisi. — Saamari. Auttaisitko minut alas?