Ginger Girl

YLIOPISTO (kirjallisuudenlaitoksella tuohon aikaan toimineen henkilön mukaan)

Tohtori Cesar Wing oli Minutemenin jäsen, äärioikeistolainen jääräpää, rikki mennyt botanisti ja pontikankeittäjä. Keittovehkeet muuttivat Stanford Universityn kasvikemianlaitokselle samana iltapäivänä, kun Twin Fallsin maatalousoppilaitoksen rehtorista leivottiin eliittiyliopiston lannoiteaineidentohtori. Tätä titteliä Prudencen isä ei ansainnut suinkaan maatalousoppilaitoksen meriiteillä vaan hänen kotilaboratorionsa silmäterällä, sinappikaasua vahvemmalla rikkaruohomyrkyllä, dioksiiniin kastetulla Agent Orangella, jonka henkäyksen jäljiltä ei maassa, merellä eikä ilmassa kasvanut solun tumaa. Minutemenin – sisällissodan aikana vaikuttaneiden unionin valmiusjoukkojen mukaan nimetyn salaseuran – jäsenyys oli maalta muuttaneen, ahkeran kasvitutkijan käytännön sovellutusten suora johdannainen, lapseksi jääneen hajamielisen professorin leikkikenttä, joskin Minutemeniin kuuluvien keski-iän ylittäneiden miesten mielestä he olivat veitsenterällä elävien amerikkalaisten viimeinen turva. Amerikkalaisten turvallisuuden he takasivat lähinnä kotitekoisilla polttopulloilla, räjähtävillä sikareilla sekä purkkiruualla. Tohtori Wing oli pohjoisen solun herbaaliosastosta vastaava myrkytysasiantuntija, heidän vihollisensa oli maahantunkeutumiseen valmistautuva kommunistinen maailma.

Stanford on maailman paras yliopisto. Prudence asui aluksi isänsä kanssa halvoilta pikkusikareilta lemahtavassa opettaja-asuntolassa, hoiti opintoihinsa liittyvät velvollisuudet täsmällisesti ja eli pitkälti omissa oloissaan, se olikin luonnollista, sillä hänen isänsä tuntui olevan läsnä olevanakin poissa.

Prudencen äiti oli karannut kotoa vuonna viisikymmentä. Tarina on jo tuttu, mutta täsmennettäköön, että Cesar Wing oli ollut vielä tuolloin pelkkä kasviopin lehtori ja Prudence Juniper vasta kymmenen. Evelyn Humbertin oli pitänyt vastata maatalousseminaarin keskikesänkaronkan valmisteluista, jokin oli kuitenkin mennyt vikaan naisen sisimmässä ja hän oli luisunut Santa Fe’ssä toimivan karjatilallisen sivuvaunuun. Cesar Wingin piti kassakaappiin lukittuna beesinväristä piknik-liinaa, jonka päärmeistä tuskin enää erotti orvokkikuvioita saati nimikirjaimia ”E.H.”. Evelyn Humbertin kaapannut, moottoripyörää ajanut karjatilallinen oli pysynyt etsintäkuulutettuna vielä kaksi vuotta senkin jälkeen, kun rehtori Wing oli aukaissut ensimmäisen tyttärelleen osoitetun, vienosti kanervalta tuoksuvan kirjeen. Nykyisellään kirjeitä on kerääntynyt jo puolentoista tusinaa. Cesar Wing on pystynyt salaamaan kirjeiden olemassaolon tyttäreltään samoin kuin sen, että Prudencella on neljä sisarpuolta. Hän saisi myös lukea äitinsä kaivanneen reipasta inkiväärityttöään, halunneen tämän muuttavan luokseen Uuteen Meksikoon, hoitamaan lapsia, tekemään maatöitä ja niin edelleen. Aivan kaikesta mitä Evelyn Humbert halusi oli vaikea saada selvää, sillä Cesar Wing oli sensuroinut kirjeistä laajoja kohtia sen lisäksi että hän oli repinyt kirjekuorista postimerkit ja vastausosoitteet. Jossain mielessä on selvää, että Prudence olisi voinut saada kirjeet haltuunsa jo paljon aiemmin. Prudencella tuskin oli aikomusta lähteä hoitamaan kuolleeksi kuvitellun kodinrikkojan kotia siitäkin huolimatta, että hän aika ajoin piti isäänsä varsin aiheesta mänttinä.

Prudence luki Stanfordissa kirjallisuutta ja filosofiaa, vapaa-aikanaan hän luki kirjoja joista piti. Hän siivosi asuntolaa dollarilla tunti, kävi läpi henkilökunnan intiimejä asioita ja yksityisiä papereita ja teki niistä muistiinpanoja aivan kuten oli jo tiettävästi tehnyt asuessaan Jeromen maatalousoppilaitoksella. Kirjallisuudenlaitoksen assistentti Gloria Tarleton suhtautui tavaroidensa penkomiseen ikävuosiensa tuomalla ymmärtämyksellä, sillä olihan toki parempi että siivooja oli tiedonjanoinen nuori nainen kuin rahanhimoinen ulkomaalainen. Vastaisuudessa Prudence sai assistentilta kirjoja luvan kanssa ja luvan viettää aikaa tämän kanssa. He kävivät huviajeluilla assistentin pikkuautolla ja kuin siskokset käsi kädessä teatterissa, he kävivät pitkiä ja uuvuttavia keskusteluja naisista, kirjoittamisesta sekä kirjoittamattomista naisista, joivat mustaa teetä asuntolan patiolla ja maitokahvia savuisissa opiskelijakuppiloissa, tulivat hilpeään sokerihumalaan ja selvittivät päänsä puhumalla. Gloria Tarletonilla oli ikää alle neljäkymmentä ja jonkin verran ylipainoa, hänellä oli tuttavien kertoman mukaan persikanvärinen iho ja rekisteriotteen mukaan rusketuksen ruskea auto. Assistentin valtuuksin Gloria Tarleton järjesti nuorelle fuksilleen paikan Stanfordin yliopiston taidegalleriasta, jossa oli itsekin palvellut inventoijana ennen sotia ja sen jälkeenkin, aikana jolloin taide oli ollut halpaa, nyt se oli Stanfordin seinillä. Prudence oli innoissaan uudesta työpaikastaan, olihan se nyt erilaista kuin olla lastenhoitaja tai siivooja. Hän piti harmaan univormun karkeudesta ja kokardilla varustetusta suikasta, piti myös taiteesta ja vartiokopin intiimiydestä, hän luki töissä ollessaan paljon ja loi välillä tutkivia katseita hiljaiseen yleisöönsä, syventyi taas suosikkiromaaneihinsa tai romaanien väliin keräämiinsä tenttivastauksiin, loi epäileviä katseita kauniin punaisten kiharoittensa alta gallerian seinille, maailman taide pidätti hengitystään.

Noin vuoden 1958 elokuussa Prudence täytti kahdeksantoista. Vanhan kaavan mukaan Cesar Wing järjesti syntymäpäiväjuhlat, joihin tälläkin kertaa kutsuttiin pelkkiä aikuisia, toisaalta myös Prudence alkoi olla aikuinen. Hän sai maistaa isänsä pannusta tippunutta alkoholipitoista juomaa ja heräsi seuraavana aamuna kirjallisuudenlaitoksen assistentin jalkopäästä, konttasi kolmen oven päässä odottavaan omaan vuoteeseensa ja vannoi olevansa vuoteen juomatta. Päätöksen pontimeksi hän sai isänsä allekirjoittaman luvan muuttaa asuntolasta ikäistensä pariin kampukselle. Vain muuttamalla kauemmaksi Prudence uskoi välttyvänsä tapailemasta laitoksen pyylevää assistenttia edes mielessään. Prudence pakkasi kirjansa isän vihreään Rambleriin, ajoi jalkapallokentän poikki ilman korttia ja kantoi kirjansa moderniin leivänpaahtimeen, joita kampuksen länsilaidalle oli pystytetty pitkä rivi. Hän jakoi huoneen kahden hammaslääketiedettä opiskelevan Keskilännen tytön kanssa, heillä ei ollut paljon yhteistä. Tyttöjen hyllyiltä ei irronnut mitään uutta Prudencea kiinnostavaa, hän ei osannut jutellakaan heidän kanssaan, suuvesistä ja puudutusaineesta sentään lohkesi jotain hauskaa, piparmintun makuinen alkoholi maistui paremmalta kuin Cesar Wingin hedelmätisleet, morfiini oli silti melkoisen raju suunnanmuutos siihen asti lähinnä aspiriinia maistelleelle nuorelle opiskelijattarelle. Kevään korvalla kampuksella järjestettiin monenlaisia kulttuuritilaisuuksia ja tapahtumia. Prudence ilmoitti taidegallerian kuraattorille potevansa vatsainfluenssaa, minkä jälkeen hän sai haltuunsa kirjallisuudenlaitoksen assistentti Tarletonin kieltämättä huonosti harkitulla avustuksella avaimet kasvikemianlaitoksen tiloihin. Sieltä katosi puolitoista gallonaa puhdasta spriitä. Prudencen huonetovereiden poikaystävät olivat ilmeisesti vastuussa tästä rikkeestä, osasyynsä oli nuoruudellakin. Sinä iltana lääketieteenlaitoksen tiloissa juhlittiin laitoksen saavuttamaa jalkapallomestaruutta. Prudencen järjestämään booliainekseen sekoitettiin lääketieteen laitoksella yleisesti tunnettuja ampulleja sekä ilman kanssa kosketuksiin joutuessaan nesteeksi muuttuvaa ilokaasua, jonka päihdyttävästä vaikutuksesta siinä olomuodossa ei ole varmaa näyttöä. Mutta boolin kyky pierettää lennätti jalkapallomiehiltä housut kattoon ja aivot takalistoon. Näiden nuorten sankareitten perästä ammutut metaaniliekit nuolivat hammaslääketiedettä opiskelevien nuorten cheerleadereiden nailontrikoita, se oli vaarallisempaa miltä näytti, siinä olisi voinut palaa ja sulaa. Prudence seisoi hieman sivumpana. Samassa nurkassa musisoi englantilaisen ja ranskalaisen kirjeromaanin historiaan ja eroihin perehtynyt poikajoukko, musiikki muistutti kansanomaisuudessaan pyykkilaudan rapsutusta, instrumentit oli valmistettu aivan itse, swingi oli niin rattoisa, että sitä oli pakko tanssia, myös Prudence liikahti muiden mukana vaikka hänen kurkkuaan kuristi, hän muisti vielä lukion päättäjäistanssit, hän oli kuolemaantuomittu ja tyrmän ovi ja oven jäykästi liikkuva salpa. Ja hän toivoi ettei kukaan huomaisi. Turhaan. Ilmavaivansa paukutelleet jalkapallistit ja Tooth Fairiesin cheerleaderit tippuivat naurusta kalisten tanssilattialle, kun Prudence heilui kuilun partaalla ja olisi kaatunut puhalluksesta, jollei jalkapallofinaalissa hävinneen kulttuuriantropologian opiskelijoiden joukkueen neljänneskoppari olisi pelastanut häntä. Poika osasi muutakin kuin jalkapalloa ja muinaistieteitä. Hän luki kirjallisuutta siinä kuin Prudencekin, oli freudilainen ranskanopiskelija ja tuleva kirjallisuudennobelisti, tositarkoituksella Hemingwayn jalanjäljillä ja Prudence oli hänen mielestään kauniimpi kuin Gertude Stein. Poika oli tiiviin flirtin mestari. Prudence taas luinen tyttö täynnä ääntä joka ei rimmaa. Poika koki ristiriidat retorisina, Prudence heittäytyi tuppisuuksi. Pojan mielestä touchdown merkitsi seksiä ja rajaviivan ylitys pitkälle menemistä, Prudencelle seksi asiana oli samantekevä, poika lähti heinäkuussa Pariisiin, Prudence kesätöihin.

Työpaikka sijaitsi San Franciscossa, kirjakaupassa, jolla oli hirvittävän kova maine beatnikkien keskuudessa. Hän teki kassakoneen takana puuduttavan pitkiä päiviä ja nosti työpanokseensa nähden naurettavaa palkkaa, pienten painosten asiakaskunta oli oudompaa kuin gallerian taide eikä hän edes viikon yrittämisen jälkeen tavoittanut spiidiä vetävien runoniekkojen säkeistä niihin ladattua karmaa, ja jumalan silmien alla hän yritti. Prudence käytti kaiken liikenevän vapaa-aikansa lukeakseen itsensä kirjakaupan sisäpiiriin. Hän eli hengessä mukana Allen Ginsbergin mitattoman nyrkkihieronnan ja kesti silmän kostumatta Gregory Corson vihanpurkaukset, kirjakaupanjohtaja Ferlinghettin sielunmaiseman hän oppi ulkoa. 

Ikkuna kuului jesuiittojen ylläpitämän collegen kesäasuntolaan. Prudence asui halkaistua ympyrää muistuttavassa pikkuruisessa huoneessa, jossa oli askeettinen sisustus, asuntolan käytävillä piti kulkea sukkasillaan, kotiintuloaika oli viikonloppuisinkin kello kymmenen illalla. Monasti Prudence oli palannut kammioonsa jo paljon aikaisemmin. Ei hänellä ollut kaupungilla mitään tekemistä. Kerran hänen lanteitaan oli alkanut pakottaa, kun hän näki kirjakaupan ikkunaan liiskatun ilmoituksen likiorientaalisesta vatsatanssikurssista, mutta vielä silläkin kerralla hänen järkensä oli tehnyt tenän. Prudencen järkeilyn mukaan jotkut unelmat saivat jäädä unelmiksi ennen kuin niistä teki itselleen painajaisen, eivätkä punapuut tanssi, ne vain kaatuivat. Prudence hukutti tukahdutettua unelmaansa pesusienen mukana ämpäriin ja lasta viippasi vihaisesti ikkunaa, mitä enemmän hän ajatteli rationaalisesti sitä pahemmin luita kolotti. Kirjakaupan ovelle kerääntyneet asiakkaat hymyilivät hänelle, liikennevaloihin pysähtynyt paloauto kilkutti kelloa, Prudence sulki korvansa ja silmänsä, pesi jurona ikkunaa molemmin käsin, jalat täristen, vain kädet liikkuivat ja rinnat, kupeita poltti, hänen kylkeään ilmestyi hieromaan partasuinen hiippari, tarjosi meksikolaista mälliä, Prudence viskasi vedet kaverin remmikengille ja meni juomaan rohdoskaupan tiskille vahvan kenialaisen. Kahvin voimasta hän tuli väliaikaisesti tolkkuihinsa. Hän uumoili pesseensä ikkunaa melkein hyväksyttävin tanssiaskelin sisältään purkautuvan paineen vaikutuksesta ja ehkä jonkin verran myös turkkilaisen tanssimuodon lupaaman eksotiikan villitsemänä. Hän kirjoitti huomionsa pahvialuseen.

Palattuaan lounastunnilta Prudence kävi läpi kirjakaupan edustalle nostetun ständin alimmaiseen laatikkoon kerätyt lentolehtiset, mainokset ja pamfletit, kunnes löysi käsipainolla puristetun lappusen, jossa kerrottiin Bilitis-nimisestä antiikin kreikattaresta ja hänen tyttäristään, jotka vaikuttivat sunnuntaisin keskustan hotellissa kello kahdeksasta kolmeen. Väite kuulosti omituiselta.

Sunnuntaina Prudence meni hyvissä ajoin Market Squarelle, kiersi aukion monta kertaa ennen kuin pienen sivukujan päässä kahden toimistokolossin väliin puristuneen nokisen rakennuksen, jonka seinässä luki ”huokeita petejä”. Hotellin nimi oli Off Thee Square. Rannekello tikutti Prudencen kämmenpohjassa, jesuiitat sulkisivat kesäasuntolan ovet tasan kahden tunnin päästä, se oli ainoa asia mistä piti pitää kiinni, mutta kaksi tuntia ei ole mitään, jos pistää toimeksi. Prudence nousi hissipojan ohjauksessa kalterihissillä hotellin kattoterassille, antoi tippiä ja poistui häkistä, jäi seisomaan tuuliselle paikalle heti ilmastointihormin taakse, katolla oli hänen lisäkseen vain muutamia muita naisia, joiden yhteisenä piirteenä oli tummat lasit ja etäinen ilme. Prudencella ei ollut paljon aikaa. Hän keräsi rintanappeja ja tiedonantoja ja esittäytyi niille jotka halusivat tutustua häneen, sitten piti jo mennä. Lyhyen ensivisiittinsä aikana Prudence ehti kuitenkin kuulla, ettei hänen ruumiissaan ollut mitään vikaa. Seuraava viikko kirjakaupassa kului tulisilla hiilillä. Sunnuntaita varten hän hankki tiikeriraitaiset aurinkolasit, joiden läpi ei nähnyt portieeria eikä paljon muutakaan, hotellin päälle kaatuva toimistorakennus heitti raskaan varjon kattoterassin ylle ja uudet lasit aiheuttivat lievää karsastusta ja nenänpielen hikoamista. Prudence piti ilmastointihormia tukikohtanaan pelätessään kompuroivansa katukuiluun ja yritti näyttää etäisen viileältä, sinä iltana vähän ennen kymmentä hän sai kuulla vieraantuneensa ruumiistaan niin kuin ihmiskunta oli vieraantunut luomakunnasta vaikka ruumis ja luonto olivat saman asian sisäinen ja ulkoinen puoli aivan kuten Jin ja Jang Laotse-maassa. Myöhemmällä kellonajalla, mikäli Prudence olisi voinut jäädä, Bilitisin tyttäret olisivat antaneet hotellin yksityisloungessa näytteen toisiinsa kietoutuneista maailmoista, mutta ei, Prudencen oli pakko joutua. Viikko kirjakaupassa ei ollut koskaan tuntunut pidemmältä ja sunnuntai meni ohi silmänräpäyksessä, sinä aikana Prudence oli ehtinyt istua luennolla, jossa maan ja auringon tyttäriä rohkaistiin katkomaan siteet vanhempiin ja miehiin, luennon jälkeen halukkaille jaettiin salaista tietoa abortintekijöistä sekä militantti essee vapaista munasarjoista. Prudence poistui hotellista kiihtyneenä. Hän jakoi viikonpäivät tunteihin ja minuutteihin ja odotti sunnuntaita kuin kuuta nousevaa, se tuli aina ajallaan, niin kuin hänkin palasi aina ennen kymmentä jesuiittojen luokse. Viikot tuntuivat lyhenevän, kun palautti tärkeät asiat uudelleen mieleensä ja ilmastointihormia vasten raapustettujen muistiinpanojen puhtaaksikirjoitus selkiytti monta asiaa. Koneella kirjoitettu teksti kertoi kerralla sen, mitä oma käsiala panttasi, se kertoi muun muassa, ettei avaruusajan nainen enää osannut kommunikoida kehonsa eikä niin muodoin myöskään maailman kanssa sen enempää kuin ensimmäinen Amerikan mantereelle astunut valkoinen mies oli osannut tavata punaisen rodun tai vieraan maan oikein. Kirjoittaminen myös opetti Prudencea vastaisuudessa harjoittamaan onanoimisen sijaan masturbointia. Tämän hän sisäisti luettuaan jesuiittojen lukusalissa Ensimmäisen Mooseksen Kirjan sivun viisikymmentäneljä, jossa kerrottiin Taavetin kaupungin Juuttaan yllyttäneen poikaansa Onania yhtymään miniäänsä Tamariin, jolle poika oli lanko ja palveluksen velkaa. Nuori Onan oli velvollisuudentuntoisesti hoidellut leskitamman vasemmalta ja oikealta muttei siitä sen enempää, ei ainakaan uusia lapsia, joilla oli myöhemmällä iällä tapana kohdata sama Jumalan kirves joka kohtasi velipoikaa. Joten Onan laski siemenensä kälyn reisille. Juuttaan poika Onan oli antanut nimensä koko maskuliinisen heimon itsekeskeisille puhdetöille ja Onanin nimen käyttäminen Bilitiksen tyttärien keskuudessa oli rienausta muulloin kuin nimen esittäminen oli tarpeellinen esimerkki kohtalosta, jonka maskuliinisten juutalaisten jumala varasi ohiampujille. Sitä paitsi jaetta myöhemmin Jumala oli likvidoinut Onaninkin. Opetus:

Prudence peitti muistiinpanonsa.

Lukusalia valvova jesuiittapappi laahusti ohitse. — Toivottavasti ehditte mukaan sunnuntain palvelukseen, neiti Wing.

Prudence veti hartiansa anteeksipyytävästi kasaan ja näytti kokoon vedetyltä haitarilta. Hän odotti kunnes kirjastoa valvova vanhus oli palannut kateederinsa taakse ja kirjoitti poiskarkaavan ajatuksen kämmeneensä – Opetus: Jumala suosii hedelmällisiä raiskaajia.

Heinäkuun neljäntenä Off Thee Square –hotelli järjesti kanta-asiakkailleen kansallispäivän juhlat. Kattoterassia ympäröivistä toimistorakennuksista heitettiin paperisilppua ja seksistisiä herjoja, Bilitisin tyttäret vastasivat huutamalla megafoniin. He ilmoittivat tietävänsä ketkä olivat luoneet atomipommin ja kuulevansa kuinka äiti Kaanaa itki tyttäriensä eteen, ennen ilotulitusta Prudence oli jo kaukana. Kirjakaupassa, kuun toista sunnuntaita odotellessa, Prudence kätki Bilitisin tyttärien iskulauseita ja osoitetietoja eräiden sopivimpina pitämiensä naiskirjailijoiden teosten väliin ja sunnuntaina hän perehtyi Savantgarde-ryhmän johdolla ruumiinhallintaan ja ruumiista vapautumiseen. Heinäkuun kolmantena sunnuntaina Prudence oppi erottamaan toisistaan Bilitisin tytärten hyvät ja pahat puolet, ulospäinsuuntautuneet kuppikunnat ja sisäänpäin kääntyneet murjottajat, ennen elokuuta hän hymyili tiikeriraitaisten aurinkolasiensa takaa ilmastointihormin takana piilotteleville noviiseille, elokuun ensimmäisenä juhlittiin Prudencen syntymäpäivää etuajassa, viikon päästä hän sai esimakua Bilitisin reseptikerhon yöllisistä kerrosvoileivistä, viikkoa myöhemmin häntä alkoi jo surettaa kesän päättyminen ja kuun katveessa, matkatessaan viimeisellä kaapelivaunulla kohti hiljaista kesäkammiotaan Prudence luki Windpipea, Berkeleyn unitaarinaisten aktiviteettijaoston ja siihen liittyneiden sidosryhmien äänenkannattajaa, joka piti pyhänä likaisia alusvaatteita, korvasi rintaliivit banderolleilla ja teki menstruaatiodemonstraatiosta messun.

Kesä kaatui loppua kohti ja elokuu syksyyn. Työ kirjakaupassa oli loppuun kaluttu purukumi, maskuliinisten runojen sisältö viisti kaukaa ohi, kassakone oli kapitalismin tyyssija ja seinäkello rahan palveluksessa. Prudence heräsi henkiin iltaisin. Hän jakoi kaupungilla hotellin käyntikortteja, Bilitisin kokouskutsuja ja Berkeleyn Windpipea. Arki-illat hän istui soodan tai kahvin äärellä Off Thee Squaren aulassa, tarkkaili hotelliin eksyneitä kauppamatkustajia ja ovista ulos perääntyviä lapsiperheitä, kuvitteli istuvansa siinä niin kuin kymmenvuotiaana vattumehun äärellä, ei puhunut mitään, odotti, antoi ihmisten tulla ja mennä ja kadota, hänellä ei ollut heille mitään sanottavaa mutta oli tärkeää että hän sai istua siinä niin omassa rauhassa, hotellin aulabaarissa, se oli päätä tuulettava henkireikä kesäkuumassa kaupungissa. Aina lopulta, viisareiden niin määrätessä, oli lähdettävä. Jesuiittojen luona, unettomina öinä Prudence kirjoitti puhtaaksi kaikki sunnuntain tunnit. Hän kirjoitti mitä Berkeleyn valioyliopistossa ja Valtion maksuttomassa yliopistossa toimivat Bilitisin pitkän linjan ketjupolttajat olivat mieltä lähiöihin muuttaneista rouvasluokan sappfoniiteistä ja pohti, mitä oli aurinkolasit päässä mahtanut ajatella. Hän käänsi omat merkintänsä päälaelleen ja tulkitsi arkit vielä kerran uudestaan löytäessään merkintöjä antikristuksen guerillataktiikasta, tuliasein käydystä katutaiteilusta ja gandhilaisesta vastahangasta. Viimein, säilöttyään kaikki illat paperille, hän vapautti mielensä ja kirjoitti hurmoksen vallassa, pyhää sappea täynnä ja lähes automaattikirjoitukseen vertautuvassa tilassa, miten kaikkialla Kalifornian yliopistoissa naiset olivat nousemassa puhujapönttöön puhumaan suunsa puhtaaksi, miten nainen kuin nainen oli pian valmis kampittamaan menneisyytensä, agitoimaan henkensä edestä ja provosoimaan henkensä kaupalla, ja vaikka rehtori erottaisi heidät kaikki, he jatkaisivat taistelua kaltereiden takaa taikka makuupusseissa, hivuttamalla itsensä hengiltä syömälakolla oppilaitoksen portaille taikka polttoitsemurhan kautta, miten vain, järjestyksellä ei ollut väliä. Mutta sillä oli, että kaikissa muissa yliopistoissa Prudencen ennakkoaavistukset olisivat voineetkin toteutua vaan eivät Stanfordissa, alistuneiden kaupungissa.

Syyskuun viimeisenä lauantaina hyvästeli jesuiittaveljet jätettyään sitä ennen pesuhuoneeseen ihokarvojaan ja terveyssiteensä. Hän meni työpaikalleen ja istui viimeisen päivän kassan takana kuten ennenkin, vastaanotti kirjakaupan taiteelliselta johtajalta ohuen palkkapussin, mairittelevan työtodistuksen, lasin viiniä sekä runsaasti rytmikkäitä sanoja, poistui kaupungille vapaana henkilönä ja työnsi yhden painoksen verran runovihkoja Market Squarella päivystävän pummin viltin alle. Tehtyään tällä tavoin tilit selviksi elämäänsä kahlinneiden jesuiittojen ja beatnikkien kanssa Prudence kantoi koululaukkunsa Divisadero Streetillä sijaitsevaan vapaamieliseen Both/And –kahvilaan, jota isännöi sulava Luigi. Hän tilasi lautasellisen ituja ja kulhollisen laihaa maitokahvia ja vietti Bilitisin lauantaiaktiivien kanssa unohtumattoman, paljon yli kymmeneen kestävän illan, näki monia akteja ja monia esiintymisiä, näki Willie Mae Thorntonin elävänä ja näki mustan naisen ruumiissa sorron jäljet. Hän astui keikan jälkeen yli-ikäisen ja ylipainoisen blueslaulajattaren pukuhuoneeseen, näki illan päätteeksi meikkipöydän peilissä huutoon auenneen suunsa ja sai tuta mikä oli maahan poljetun rodun käsitys sadomasokismista. Aamulla Prudence raahautui ensimmäiseen Stanfordin menevään bussiin.