Chicagolainen esikartano

Ennen matineaa esitetään lämpiössä 
Chicagolainen esikartano. 
Ajankohta on lähitulevaisuus. 
Esitys perustuu Joey Moobsin vankilavihkoihin.

Ensimmäinen näytös: San Francisco Mime Troupe

Toinen näytös: Virginia City

Väliaika. 
Lämpiössä miesten keskusteluja. Vierastunti.  
Perustuu J. Moobsin vankilavihkoihin.

Kolmas näytös: Red Dog

Neljäs näytös: Golden Gate Park

Dramatisoinut Daniel Davidovitsch, valot ja tehosteet Budder Skin
 musiikkijuonnot Joshua Wood.

Esitys on taltioitu ensimmäisen kerran vuonna 1965.
 Yhteistyössä mukana ravintola Swan Song,
 radioasema KCHI, 107 MHz,
 Warner Brothers sekä Stanford University.  

                                                   

Chicagolainen esikartano

Vankilabussi jätti meidät tyhjälle linja-autoasemalle. Sadeviittaan hautautunut vartija alkoi heitellä pahvilaatikoita, kasseja ja matkalaukkuja tavaratilasta laiturille, kaupungin virkailija jakoi piletit niille, jotka olivat menossa yöksi puolimatkantaloon, poliisiauto seisoi sivumpana. Katselin ympärilleni. Aseman sisäpuolella vilkkuva loisteputki valaisi miehiään odottavien naisten kasvoja, ikkunaruudun edessä hyppi lapsia, penkeillä istui käsiinsä tuijottavia vanhuksia. Räntäsade piti heidät sisällä. Päivän aikana satanut lumi oli muuttunut likaisen ruskeaksi, peräkärryä vetävä Corvair heitti loskaa meidän matkatavaroiden päälle, vartija heristi välinpitämättömästi nyrkkiään tuulilasin takana virnistelevälle lihavalle naamalle.

Noukin merimieskassini kuralätäköstä ja kiersin katoksen alta aseman seinustalle. Ikkunalla norkoileva pikkutyttö seurasi menoani. En ollut hänen isänsä.

Laiturien takana seisovan ruosteisen Fordin valot välähtivät. Pistin juoksuksi, kun sen ovi heilahti auki, olin liukastua, jalat tuntuivat pitkän istumisen jälkeen huterilta. Sain tarrattua ensin Fordin lavasta ja sitten sen edestakaisin heiluvasta ovesta kiinni, hyppäsin sisään, hytissä haisi raudalta.

Me emme kätelleet taikka veljeilleet. Minä puristin kassia sylissäni ja Josh keskittyi ajamiseen. Ford jyrisi varikolta keskikaupunkiin, lumivallien läpi teollisuusalueelle, kiersi puomeilla suljetun tasoristeyksen, tavarajunan pilli rääkäisi varoituksensa, Josh hymyili. Tavara-aseman kohdalta hän kääntyi Chicagoon johtavalle pikatielle. — Siitäs saivat.

— Rauhoitu, sotasankari. Eihän tässä mikään kiire ole.

Ei minulla ainakaan. Niin lujaa ei kukaan pysty ajamaan, että minä olisin saanut menettämäni vuodet kiinni. Hytti alkoi kylpeä valossa. Aivan kuin joku olisi sytyttänyt lampun.

— Ei saakeli. Josh vilkaisi taakseen, ja auto alkoi saman tien heittelehtiä. — Ne on taas ihan takapuolessa kiinni.

Varjostin silmiäni kääntyessäni katsomaan hytin pikkuikkunasta. Corvair vilkutteli ajovalojaan. Katulyhtyjen viistäessä auton yli näin etupenkillä kolme valkoista naamaa aukomassa suutaan. Ne puivat meille nyrkkiään. Niiden peräkärry pomppi puolelta toiselle — Mitähän niillä on asiaa? 

— Kiusallaan, perhanat.

Heilahdin kumoon, kun Josh polkaisi jarrun pohjaan. Olin lattialla Fordin liukuessa hitaasti tien poikki, ja löin polveni sen tömähtäessä kylki edellä keskikaistan korokkeeseen.

Kiipesin takaisin penkille. Fordin keula osoitti väärään suuntaan.

— Mitä minä sanoin, Josh virnisti. Hän työnsi villamyssyn takaraivolleen ja levitti tupakkavehkeet syliinsä. — Perässä roikkujien kantti ei tosipaikan tullen ikinä riitä.

— Hullu.

Josh kääri sätkän ennen kuin ryhtyi kääntämään Fordia ympäri.

Corvairia saati peräkärryä ei matkan aikana enää näkynyt. Ei paljon mitään muutakaan. Räntä läsähteli tuulilasiin. Tie oli sohjon peitossa. Chicagon suunnasta tulevat autot tuntuivat ryömivän vastaan. Laskin valoja. Polveen sattui. Penkin repaleisista pehmusteista tihkui raudalta haisevaa märkää housujen läpi. Laskin kymmeneen ja pidemmälle. Polvessani tykyttävä kivun perusteella laskin pulssini ja pääsin sataan. Pyyhkijä lakaisi laiskasti tuulilasia, piti pitkän tauon ennen kuin notkahti alas, yhä uudelleen, aina tuhanteen saakka.

Istuimme mitään sanomatta perille asti. Tie vaihtui ja leveni. Monta vierekkäistä kaistaa ylitti Calumetin ja nousi South Siden päältä kohti keskustaa. Ford nousi rampille ja laskeutui alas 63^rd Streetille. Liittymän alla oli peltihökkeleitä, edempänä kyyristeli rivi tiilisiä vuokrakasarmeja, sen jälkeen alkoivat varastot. Katuvalot ulottuivat lumisten verkkoaitojen yli tyhjille tonteille. Josh hidasti vauhtia. — Tuossa.

Pyyhkäisin sivuikkunaan tiivistyneen kosteuden hihaani ja painoin kasvoni kiinni lasiin. Sateen tummentamassa seinässä luki sinapinkeltaisin kirjaimin McCormick. Katsoin kadun molemmille puolille, pyyhin ikkunoita ja katsoin taakseni kuullessani tutun äänen. Pohjoiseen menevä juna. Ilmaradan teräksinen luuranko huojui räntäsateen keskellä, sen tuntui kaatuvan, kiskot kolisivat ja Fordin runko tärisi. Samoin Joshin tulitikkua pitelevä käsi.

Ilmarata oli kaikki mitä 63^rd Streetistä oli jäljellä. Kaiken muun ne olivat hajottaneet ja siivonneet. Hyvä juttu. Ennen olikin paljon rumempaa. Eikä ollut katuvaloja. Ennen ei ollut mitään varastettavaa.

Josh hymyili hämillisenä. Vekslasi vaihteita, hyräili jotain vanhaa gospelia, olisi jatkanut sitä vaikka kuinka kauan ellen olisi keskeyttänyt häntä. — Ajetaan eteenpäin. Mitä me täällä enää tehdään.

Josh ajoi Evergreen Parkin ohi Ciceroon johtavalle tielle ja sieltä kohti lentokenttää. Hetken aikaa ehti näyttää hyvältä, sitten autot kävivät vanhemmiksi ja talot huonommiksi, joutomaalle pystytetty Pepsi Cola -­­­mainos oli kaatunut. Liikkeiden ikkunoissa oli ristikoita, sohjon läpi rämpivillä vanhoilla naisilla oli paksut jalat. Kadunkulmissa seisoksiva jengi oli vetänyt kaulukset pystyyn, parin kaverin tukkalaitteen päällä kimalteli ohut lumikerros. Josh käänsi auton lentokentän pysäköintialueelle ja sammutti moottorin. Hän pudotti tupakkamassin, kumarruin poimiminaan sen lattialta. Penkin alla oli mytty sanomalehtiä ja trasseliin kääritty haulikko. Olin lyönyt polveni sen piippuun. Josh heitti sätkätarpeet penkille. — Kaiken varalta, hän mutisi. — Pyssy pitää olla. Kaikista keikoista ei aina tiedä miten ne päättyy.

Murensin tupakan joukkoon marihuanaa, pyöritin sätkäpaperia kömpelösti sormieni välissä ja sain aikaiseksi jonkinlaisen jointin. Sytytin sen ja työnsin Joshin suuhun. Hän veti pitkät savut, nojasi penkkiä vasten ja sulki silmänsä. — Isä Allahille kiitos tästäkin päivästä.

— Niillä kundeilla oli ne afrot, sanoin hetken tauon jälkeen. — Niin kuin päässä.

— Ja sinulla ei ole tukkaa lainkaan. 

— Meille ei tullut muotilehtiä.

— Menee ainakin kaksi vuotta että saat kasvatettua samanlaisen. Josh nyökkäsi jalkatilassa lojuvaa lehtimyttyä kohti. — Malkyn nimi on sivulla seitsemän, jos kiinnostaa.

Kaavin Cash Boxin listasivut penkille, vedin ne varovaisesti irti toisistaan ja sain sivun seitsemän melkein ehjänä käteeni. Sivun alalaidassa oli länsirannikon jukeboksien myyntilista. Sijalla 37, punakynällä ympyröitynä oli Off Innocence & Prudence. Esittäjänä Justine and the Convicts.

— Eihän tässä ole Malkyn nimeä…

— On säveltäjän kohdalla.

— Minä en näe lukea niin pientä. ”Viattomuudesta ja viisaudesta”. Mikä siihen kaveriin on oikein mennyt?

— Onko kappale soinut teidän keskusradiossa?

— No ei varmasti ole.

— Se muistuttaa aika tavalla isäsi levyttämää bluesia.

— Ei minulla ole isää. Heitin lehden lattialle ja tönäisin oven auki. Sulloin merimieskassini penkin alle, jätin Joshin istumaan autoon ja onnuin pysäköintialueen ympäri hammasta purren. Lumeen peittyneiden autojen takaa kohosi Midwayn lennonjohtotorni, terminaalin takana näkyi rivi pienlentokoneita, ja siinä se taas tuli, musta Corvair, Kalifornian kilvissä. Se kaarsi Joshin Fordin viereen, peräkärryn pressun alta erotti pystybasson ääriviivat. Malky McPherson nousi autosta. Hänellä oli pullo kädessä. — Tervetuloa elävien kirjoihin, Joey Moobs! Mitä kuuluu?

Josh tuli niska kyyryssä ulos Fordista, hän varjeli sätkää kouransa sisässä ja tönäisi Malkya taskulampulla vatsaan niin, että pullo tipahti tämän kädestä asvalttiin. He sättivät toisiaan kauan. Malky varsinkin oli loukkaantunut. Hänen toverinsa istuivat nolon näköisinä Corvairissa. Joshin talvitakin kahtia taitettu hiha lepatti tuulessa, kun hän vinkkasi minut seuraamaan mukanaan.

— Heipä hei, sanoin lasinsirpaleita keräävälle Malkylle.

— Nähdään kohta, hän yritti vastata pirteästi.

En ollut kuulevinani. Malky oli juoppo. Josh oli sentään sotasankari. Ja invalidi. Kun hän oli toipunut sotilassairaalassa, piti Elijah Muhammadin moskeija Joshin perheestä huolta, sairaalasta päästyään Joshin asioista huolehti terästyöläistenliitto. Hänet oli viety autosaattueessa valimolle, missä hänen oli pakko juoda viinaa ja kiivetä nosturikoppiin. Josh oli siirrellyt sähköroikan avulla harkkovaunuja kiskoilta toisille ja virnuillut lehtimiehille. Siitä selvittyään hän pääsi vanhojen työkavereidensa seuraan puhumaan muslimiasiaa. Hän oli kertonut löytäneensä Allahin Vietnamiin jättämänsä käsivarren tilalle ja muuttaneensa nimensä. Valimon luottamusmiehen mielestä se ei ollut sopivaa. Josh oli kävellyt kotiin. Mutta ei hän ole katkera. Hän on Josh 3X. Se on hyvä nimi. Paljon parempi kuin se vanha, joka oli etelän puuvillapeltoja hallinneen isännän antama. Numero kolmonen X:n edessä tarkoitti sitä että kaksi muuta Josephia oli ehtinyt vetää nimensä moskeijan jäsenluetteloon ennen meidän Joshia.

Liukastelin pysäköintialueen poikki Joshin jäljessä. Melkein kymmenen vuotta vanhat lakeerikenkäni eivät olleet koskaan pitäneet vettä eivätkä ne olleet muutenkaan käytännölliset. Ei minun vanhoissa vaatteissanikaan ollut kehumista, ne olivat jääneet pieniksi. Pitäisi hankkia paljon uutta päälle, jotain lämmintä. Ensimmäiseksi ostaisin samanlaiset pitkävartiset, paksupohjaiset saappaat, joilla oli ollut hyvä mittailla kävelypihaa. Ne saappaat vain paranivat vanhetessaan.

Ehdin Joshin rinnalle ja autoin häntä nousemaan matalan takorauta-aidan yli. Kiipesin itse perässä. Maahan tipahtaessani kuului jalkojeni alta syvä pulaus. — Saatana. Vedin jalkani irti savesta, ja sitten kenkäni. Hypähtelin paljain jaloin koskemattoman lumen poikki, ohi valkoisten puuristien ja valkoisen kappelin. Krematorion piipusta nousi mustaa savua, lehdettömien puiden alaoksille kerääntyneet naakat olivat samanvärisiä. Linnut kähähtelivät juostessani niiden alta ja räpistelivät siipiään kiukkuisina, suojasin vaistomaisesti päälakeani ja kolhaisin itseäni kengänkorolla. Joshin selkä oli kadonnut pimeyteen, mutta kuulin hänen puheensa, hän puhui itsekseen. Hänen äänensä johdatti minut puiden alta käytävien taa, ohi viimeisen polun, syvälle hautausmaan sydämeen, vanhalle puolelle missä kivet olivat kaatuneet ja puut kasvoivat isommiksi. Joshin taskulampun keltainen valo tähtäili ruosteen puhkomia ristejä ja sammaleisia paasia, oli yhtä hiljaista kuin sellissä yökellon jälkeen. Sohjo lätisi jalkapohjien alla kuin naapurilaverilla heittelehtivä naapuri, taskulamppu piirsi pimeyteen samanlaisen kaaren kuin Jolietin länsimuuria kiertävä valonheitin.

— Istahdetaan tähän vähäksi aikaa, Josh ääni kuiskasi pimeästä. — Niin kauan että valkenee.

— Hyvä ajatus, vastasin tavallisella äänellä. — Täällä ei kukaan tule kyselemään tyhmiä.

— Ei liioin tarjoamaan paukkua, Josh naurahti.

— Tai lämmintä kättä.

— Tule lähemmäksi… Josh lakaisi lunta hautakiven päältä, jossa ei lukenut mitään muuta kuin vuosiluku: 1959. Hän hengitti raskaasti ja hieroi kahtiataitetun takin alla heiluvaa kädentynkäänsä, hän hankkisi paremman kiven, jos vain haluaisin. Tämän Josh oli löytänyt veistämöltä ja ottanut lainaan. Hän ei ollut aivan varma oliko kivi oikeassa kohtaa. Niin että me saatoimme olla aivan väärässä paikassa.

— Ajatus tässä on tärkeintä, Joey.

— Aivan totta.

Yhtä hyvin me olisimme voineeet mennä johonkin lämpimään paikkaan itkemään meinneitä. Minä olisin voinut jäädä yöksi vaikka Jolietin linja-autoasemalle. Aikatauluissa on enemmän luettavaa kuin hautakivissä. Mutta ei. Joshin mielestä kello kaksitoista yöllä käydään hautakivillä, ja muut saavat sillä välin odottaa lentokentän parkkipaikalla. Josh hyräili hautakiven alla makaavan Ed Wilsonin bluesia, lauloi jumalan tuomiosta ja jumalan lampaista siitä huolimatta että uskoi eri jumalaan. Hän lauloi vaikka oli menettänyt kätensä ja työpaikkansa ja kotona parkui jonkun toisen tekemä vauva.

— Lauloitko sinä viidakossakin?

Pimeydestä lensi ohitseni kipinäkaari. — Kun on tarpeeksi kylmä, niin lopulta on vain turta, Josh kuului sanovan. — Mutta kun on kuuma, niin silloin palavat silmätkin, hänen äänensä hidastui matkalla. — Jos olisin saanut valita, olisin jäätynyt isäsi rinnalle. Se olisi ollut kohtuullista.

— Vai kohtuullista? toistin ärtyneenä. — Eikä se muuten kuollut kylmään.

— Kuvaannollisesti ehkä kuitenkin.

— Anna olla, sotasankari.

Josh kohautti olkapäitään turhautuneena ja kyykistyi tupakkamassinsa ääreen. Hänen rintapielessään roikkuva metallinpala hohti himmeästi taskulampun valossa. Se oli purppurasydän, siinä oli Geroge Washingtonin profiili ja sinipunainen silkkinauha. Ei kovin kaksinen korvaus käsivarresta. Jotain kuitenkin. Killuttimella sai ilmaista ruokaa ja tupakkaa niin paljon kuin jaksoi vetää. South Siden jengit tarjosivat ruohon. Josh poltti paljon. Silloin kun hän oli vielä soittanut, hän oli juonut, nyt kitara oli kanissa. Näppäilykynnet olivat vielä tallella. Kukapa niitä olisi leikannut. Ei ainakaan Joshin vaimo, joka ei olisi halunnut päästää Joshia sotaan alunperinkään, se olisi halunnut pitää aisankannattajan kotona, nyt oli liian myöhäistä katua. Ja kynnet kasvoivat.

Normaalisti silloin mentiin Sam Beechumin tavernaan, kun kotona meni huonosti, mutta joskus vuosi sitten Josh oli poikennut radaltaan ja eksynyt jurripäissään värväystoimistoon. Kukaan ei häntä sinne pakottanut, vielä vähemmän armeijaan. Miehellä oli ikää yli kolmekymmentä ja perhe elätettävänä, ei sellaisia yksi sota kaipaa. Joshin valehteli olevansa naimaton ja työtön. Sen kunniaksi hän sai junalipun Amerikan halki, varrasti Floridan leirillä hiekkasäkkejä ja alligaattoreita ja piti hemmetin lystiä monta kuukautta. Kuubalaisista katunaisista voisi tehdä monta iskevää laulua. Ehkei nyt enää.

Lähtiessään Floridasta Josh oli ollut molempikätinen kitaristi, nyt hän tuskin pystyy heiluttamaan edes marakassia. Josh oli ollut vapaa mennessään sotaan, hänellä oli ollut vapaus jättää vaimonsa ja hän oli käyttänyt vapautensa juuri niin kuin tahtoi. Vapaana ei ole helppo olla. Kohta minäkin sen taas tajuaisin, mutta tällä hetkellä olin vielä kevyesti niskan päällä. Joshilla oli paljon vaikeampaa. Hän oli päässyt valtion laskuun taistelulaivalla Japaniin ja lentokoneella Vietnamiin, ansainnut mitalin nopeammin kuin ehti oppia asemapaikkansa koordinaatit ja palanut parahiksi kotiin ennen kuin vauva syntyi. Hän oli käynyt vain kääntymässä, ei ollut ehtinyt edes lähettää postikorttia. Jossain lähellä Saigonia se oli, siellä missä kaikki hokivat ”Tet, Tet”. Heidät oli purettu DC-7:n rahtitilasta, ei tarvinnut ottaa edes täyspakkauksia, kohteena oli ollut tyhjä kukkula, sitä kutsuttiin nimellä helppo nakki. Heidän joukkueenjohtajansa tuli Appalakeilta, kersantin pikkuveli oli ongittu riisipellosta bambukeppi kurkussa ja tikkuja kiveksissä, joka iikka halusi kostaa pikkuveljen puolesta, se oli päivän selvää. Solakat kaupunkilaispojat ja vantterat maalaispojat riensivät yhtä jalkaa kohti kukkulaa kuin palkkapäivänä baariin, puutuneet kintut naukuivat tyytyväisinä, koneessa oli ollut kylmä ja kova meteli, kuormurissa oli moni alkanut voida pahoin, nyt oli toista. Vietnam tuoksui mätäneviltä kasveilta ja kostealta maalta, Josh muistaisi hajun lopun ikänsä. Kersantti piiskasi miehiinsä vauhtia, hän kehui heitä ja kannusti. He olivat eturivin iskujoukko, patamustien pallinaamojen kärkikaarti ja puuvillapeltojen parhaimmisto. Pumpum, ilmassa lensi irtoraajoja ja putoavia päitä. Vaatteidenriekaleita roikkui ansalangoista, lihaa keppien nenässä. Saniaisten alla huudettiin äidin nimeä ja vaimon nimeä, jumalannimeen siellä huudettiin kuin leipää jonossa. Kersantti Appalakki tyhjensi puoliautomaattinsa taivaalle ja huusi miehilleen niin rumasti että olisi kotioloissa saanut isän kädestä. Kersantti komensi tulikasteeseen laonneita räkäpäitä kokoamaan luunsa ja lopettamaan poraamisen, hänen huutonsa sai jotkut karkaamaan pystyyn ja karjumaan yhtä kovaa takaisin, äänet katkesivat yksitellen, kun kukkulan laella räkivä konekivääri tikkasi miehet nippuun. Vain kersantti edelleen rinteessä. Hän latasi menemään niin huonoa sarjaa että siihen kuolivat vain taivaan linnut, uhkasi koko remmiä sotaoikeudella ellei itse ampuisi ensin ja sen sanottuaan lensi kuin pyykkikori saniaisten sekaan.

Josh nosti naamansa turpeesta. Tulitus oli lakannut, korvissa soi tehtaanpilli ja siinä hetkisen hiljaisuudessa oli hetki aikaa kokoilla ajatuksiaan. Josh veti kiväärin altaan, nosti sen lehvien yläpuolelle ja ampui laukauksen, yhden ainoan laukauksen, sen jälkeen kivääri löi tyhjää. Se oli Rockolan valmistama M1, jukeboksitehtaan sotaponnistus, tiltissä ulkomaillakin. Josh yritti turhaan ronkkia kiväärin eloa. Olisi tehnyt mieli vaatia rahat takaisin mutta sen sijaan hän käpertyi kerälle, kun kiinalaisvalmisteinen konekivääri alkoi haravoida heinikkoa. Kersantti Appalakin tukahtunut ääni nousi jostain näkymättömistä, lehvien alta, maan sisästä. Josh katseli pilvetöntä taivasta ja puiden latvoja, korvissa soi, päässä humisi, kersantin sanoista ei saanut selvää mutta rytmi oli valittava, minne sinä olet menossa, veljeni? Josh hyräili, ase kädessä kultani luo, ääni vastasi, eikä Josh enää kuvitellut liikoja. Kukaan ei kotona odottanut häntä, vaimo odotti lasta väärälle miehelle ja ne muut ystävät, jotka eivät tulleet takaovesta maitopullon kanssa, olivat kuolleita tai vankilassa. Josh teki päätöksensä maatessaan saniaisten alla, hakatessaan kiväärin tukkia juurakkoon, hajottaessaan lukon osiin ja puhaltaessaan piippuun surumielisen huiluääneen. Nyt loppuu leikki, nyt  alkaa metsästys. Kuunneltuaan kersantin itkemän vuoristoballadin loppuun Josh nousi, pudotti aseensa ja varjosti silmiään nähdäkseen kukkulan laella piileskelevän vihollisen ennen kuin se eliminoisi käsittämättömän huonosti liikkeelle lähteneen päivän. Josh oli kuin irlantilaisen baarin mustavihreä mainoskyltti mainostamassa aseetonta mieltä, alarinteessä huudettiin hullua painumaan maihin, mutta ei, Josh halusi solmia uusia tuttavuuksia ja päättää päivänsä kauniisti, hän halusi oikaista koipensa ja rentoutua, hän halusi juotavaa ja kahlasi saniaisten poikki kunnes kompastui kersanttiin. Joshin suuta kuivasi. Hän otti kersantin vyöltä vesipullon, huuhteli kasvonsa ja kurkkunsa, työnsi kersantin miinakuopan reunalta alas ja kysyi: ”Onko hyvä nyt, onko kaikki hyvin?” Sen jälkeen hän alkoi kerätä kersantille seuraa. Hän käänsi selkänsä viholliselle, riisui ylävartalonsa paljaaksi, haki haavoittuneet ensin ja jätti kuolleet odottamaan, kasasi kuopan pohjalle nätin pinon lasareettivalmista tavaraa niin kuin vain tehdasneekeri osaa ja jutteli veljille kuin isä lapsilleen. Josh istui alas, kun tiedustelujoukot tulivat avuksi. Ne eivät olleetkaan mitään täydennyssakkaa, niillä oli paremmat pyssyt, parempi ääni ja nopeat jalat. Ne ohittivat katkenneet ansalangat heittämällä, talloivat tielleen osuneita ruumiita, kiljuivat ja ampuivat ylittäessään miinakuopan ja nousivat kukkulan laelle kuin lauma häiriintyneitä hevosia. Josh painoi päänsä, kun ne tulivat alas. Rytinä imaisi korvat lukkoon.

Josh tyhjensi juomavesipullon kasvoilleen. Hän sytytti savukkeen ja kysyi veljiltään neuvoa, kun nämä eivät vastanneet hän kapusi tiedustelujoukkojen savuaville jäänteille, koppasi bronxia puhuvan jermun kainaloonsa, kukkulalta räsähti ja kaverin pää levisi Joshin vatsalle. Josh veti pitkät henkisavut, pidätteli oksennusta ja ryömi seuraavan sotilaan luokse, tämä valitteli silmiään, ei niitä ollut enää, äänihuulet olivat sentään tallella ja kotona odotti morsian, voi kunpa vielä pääsisi hänet näkemään ja silloin he eivät enää koskaan –. Tsuk, sotamies vaikeni laakista. Josh seisoi rinteessä ruumis reppuselässä, hieman etukumarassa, oli yhtä aikaa alistunut ja nenäkäs, ainakin sekava hän oli, hän pissasi housuihinsa.

— Ihan totta?

— Siinä ei ole mitään kummallista, Joey. Olin viimeksi tehnyt tarpeeni rahtikoneen jerrykannuun ja siitä oli ikuisuus.

Muurin takaa törähtänyt äänimerkki säikäytti naakkaparven lentoon ja oksilta alkoi varista vesipisaroita. Josh sylkäisi vettyneen sätkän lumeen. — Kylläpä heillä on kiire…

Teputtelin paikallani. Jalkoja palelsi. Muurin takana olisi odottanut lämmin auto, kaksi autoa jos tarkkoja ollaan, toinen auto oli vain vähän tarkka asiakkaistaan. — Ne eivät sitten ampuneet sinua?

— Eivät.

— Jos ne olivat kuolleet nauruun?

— Minä ajattelin, että mitä jos ne eivät näe minua, Josh mutisi. — Että mitä jos minä olinkin näkymätön, jotenkin yliluonnollinen… Hän huomasi epäluuloisen katseeni ja tarkensi: — Tai kuollut. Jos minä olinkin jo henkiolento, niin minä ajattelin.

— Meinaat että olisit kuoltuasi jäänyt keräämään ruumiita?

— Ei vaan haavoittuneita, Joey.

— Ja päästänyt allesi.

— Mistä sen tietää mitä kuoltuaan tekee.

— Jollei tiedä elävänäkään, vai? Hakkasin käsiäni yhteen ja poljin paikallani, olin kuin neekerimusikaalin hupitanssija, Joshia ei tuntunut paleltavan. Hän oli jossain kaukana saniaisten seassa, paikassa jonka koordinaateissa ei mainittu kiinalaista konekivääriä eikä miinoja. Vedin henkeeni kylmää ilmaa ja märkää räntää ja halpaa tupakkaa, hengitin kotikaupunkiani ja annoin Joshin mennä. Hän seisoi rinteessä lähellä Saigonia, kaupungin valonkajon saattoi kuulemma erottaa yötaivaalla, ruumis selässään, lahje märkänä ja tuntenut olonsa helpottuneeksi. Hän oli todennut olevansa jumalan valittu ja kiskonut uuden miehen esiin aluskasvillisuuden seasta ja yläkerta kiitti. Se oli niin tarkkaa työtä ettei edes ampumaradalla. Sitkeimmät konkarit karjuivat Joshia häipymään, toiset rukoilivat pysymään kaukana, osa halasi ja nyyhkytti. Josh oli tottunut lapsiin, niiden kiukutteluihin ja niiden lohduttomuuteen. Hän nosti seitsemän huutavaa, kiukuttelevaa ja itkevää sotilasta saniaisten alta, eikä enää hämmästynyt, kun yksikään kukkulalta laskettu luoti ei osunut väärään maaliin. Toista oli takalinjojen toiminta. Sieltä alkoi ropsia hajanaista suojatulta suoraan päälle. Josh palasi miinakuoppaan, jutteli aseveljille rauhoittavia, kääri ruttojuuresta hauteita niin kuin hänen äitinsä oli tehnyt, kun jalkapohjaan mennyt naula oli saanut jalan turvoksiin, siellä viidakossa äiti oli lähelle ja ohjannut hänen käsiään.

—  Ruttojuuri kasvaa Vietnamissa isommaksi kuin meillä.

— Kas kun et parantanut haavoja pelkillä käsilläsi.

— Ehkä paransinkin. Josh vilkaisi minua syrjäkarein. — Mutta haavoittumaton minäkään en ollut, sitten kun omat ampuivat.

— Nekö sinua ampuivat?

— Ainakin yrittivät. Josh veti hartioita kyyryyn ja potkaisi lunta. — Jotain kirvestä painavampaa ainakin jysähti kypärääni. Minulta meni taju, hän jatkoi ja esitti kaatuvansa. — Heräsin paljon myöhemmin kovaan meteliin, olin ollut aika kauan muissa maisemissa, tunnin ehkä. Savu kirveli kurkussa, hän yski ja alkoi kääriä käsi kohmeessa uutta sätkää. — Se oli kosaania. Meteli tuli helikoptereista. Roottoreiden lavat välkkyivät auringossa ja taivaalta satoi mannaa merivoimien malliin. Minä katselin sitä miinakuopan reunalta, minä hihkuin ja päätäni kivisti, taputin villisti kun viidennen pataljoonan rallikypärät kiersivät ovaalia kukkulan päällä ja vetivät viikatteella rinteen tasaiseksi, liekinheittimistä lähtenyt lämmin tuuli kipristeli sieraimissa, ja sitten… Josh pudotti tyhjän tulitikkuvihon lumeen. — Ne viipottivat takaisin etelään. Urakka ohi, puimurit talliin ja kaljalle.

Vedin kengät jalkaani. — Sitten sinä sait mitalin?

— En vaan jauhoin ruttojuurta huuleni alle ja sovitin pahoja tekojani, Josh hymyili epävarmasti. — Tuskissaan itkevien veljieni itku masensi enemmän kuin kuolleiden veljien vaitonaisuus, olin onnellinen niiden puolesta, jotka olivat ylittäneet elämän autuudesta ylittävän rajan ja siirtyneet sinne, missä ei enää kipua tunne, mutta ne jotka vielä etsivät ulospääsyä huusivat, niitä oli paha kuunnella. Kersantti rähisi pikkuveljensä kanssa, vihasi pomoaan ja hyvästeli serkkutyttönsä, tytöistä tulee aina paha mieli. Minä puin vaatteet päälleni näyttääkseni asialliselta, kun meitä tultaisiin hakemaan. Nukahtelin lyhyiksi hetkiksi. Hämärän laskeutuessa kuuli miten ruohonkorsi taittui, lehdet nousivat korkealle, ne olivat kiinni keltaisten naamojen päässä. Taistelukosketus! 

— Shh…

— Taistelukosketus, Josh kuiskasi ja kyykistyi vierelleni. — Kuunteletko? Ne mustasilmäiset keltuaiset pudottautuivat minun miinakuoppaani, näin ne silloin ensimmäisen kerran, kuinkas muutenkaan, kaksitoista tuntia aiemmin olin lukenut rahtikoneessa Playboyta. Ne olivat pieniä ja laihoja, ei lihaksista tietoakaan. Niiden joukossa oli nainenkin. Sillä oli suu täynnä narua, sen terävät hampaat repivät siitä narusta säikeitä ja olin varma että nyt menee henki, ajattelin että se kuristaa, muttei se kuristanut. Se osoitti vyötäni ja saappaitani ja minä riisuin. Kypäräkin kelpasi, vaikka siinä oli moukarinkokoinen lommo. Riisuin takkini ja paitani ja ihokkaani ja housuni, kalsarini olivat likaiset, mutta mistä minä olisin voinut tietää, että pääsen naisiin heti ensimmäisenä päivänä. Josh kieputti päätään. — Paitsi ettei se nainen ei ollut kiinnostunut muusta kuin kersantista, jonka kaulan se veti viidakkoveitsellä auki aataminomenan kohdalta. Meidän joukkueeseen kuului yksi puertoricolainen, jolla oli pienet hurmurin viikset ja suora tukka, hetken harkinnan jälkeen siitäkin laskettiin veri ulos. Sitten ne keräsivät meidän aseet ja kamppeet.

— Se ei voinut olla kovin viisasta.

— Kuinka niin?

— Eivät ne varmaan niistä paljon kostuneet. Housut pissassa ja pyssyt jumissa, kypärästä ei saa edes pottaa…

— En tiedä, Joey, ehkä ne keksivät niille jotain käyttöä… Josh naurahti. — Siinä sitä sitten oltiin, kuule. Minä kintut ristissä alastomien veljieni keskellä, helvetin tylyn näköisiä pikkuihmisiä häärimässä siinä ympärillä ja minä sain suuren suuni auki. Minä sanoin, ettei meistä ole vangeiksi, turha meitä on kuulustella, ei me edes tiedetä missä me ollaan. Jotain sen suuntaista. Se nainen työnsi naamansa kiinni minun naamaani ja kysyi rakastanko minä Ho Tsi Minhiä. Josh rypisti kulmiaan ja vilkaisi minua nopeasti. — Ymmärrätkö sinä mitä se kysyi?        

— Joo.

— Minä en ymmärtänyt. Minulla olisi ollut paskat housuissa, mutta kun meitä ei ollut ruokittu sitten Japanin. Sitten se sanoi että Ho Tsi diggaa meistä. Minä sanoin hyvä juttu.

Josh heilui levottomasti, tupakanpurut karisivat lumelle. hänen sormensa olivat kohmeessa. Me emme enää kuulleet tai kuunnelleet kadulle kärsimättömänä törähtelevää Corvairia, meillä meni aika mukavasti. Korppi raakkui, aamuaurinko kurkotti muurin takaa osumatta vielä meihin. Kun on tarpeeksi kylmä niin on lopulta lämmin, jotenkin niin Josh oli sanonut.

— Ne katosivat yhtä ovelasti kuin olivat tulleetkin, hän jatkoi. — Minä jäin siihen, ihmettelin vähän tuuriani mutta en minä aivan aasi ollut, minulla oli vielä silmät päässä. Ne olivat lähtiessään vetäneet alarinteeseen uudet ansalangat, sitä varten nainen oli nyhertänyt sitä narua, se naru oli vedetty meiltä takavarikoituihin kranaatteihin ja minut ne jättivät houkutuslinnuksi. Josh karaisi kurkkuaan. — Sen voin kertoa, että on aika yksinäistä olla haaskalla se haaska. Käsitätkö? Ne odottivat että olisin alkanut kiljua apua, minun olisi pitänyt houkutella seuraava joukkue meidän muiden seuraksi, mutta mikä minä olen kiljumaan, minä olen rauhallinen kaveri ja ruumiinkanto on raskasta puuhaa, en minä sitä loputtomiin olisi jaksanut… Josh työnsi taskulampun vyöhönsä, kopautti lumet kantapäistään ja huusi sen minkä jaksoi: — Tullaan, tullaan, saatanan pellet! Sitten hän madalsi ääntään. — Miten sinä olisit toiminut, Joey-poika?

Kappelin harjalle kerääntyneet naakat lähtivät yksi toisensa jälkeen lentoon. Korppi hyppelehti hautakivien välissä, minä tein toispuoleista lumienkeliä isäpuoleni ruumiin päällä ja puhaltelin käteeni. — Sinähän olisit voinut liittyä niihin. — Tiedä mikä kenraali nyt olisit.

Josh seurasi naakkojen menoa mietteissään. — Minä olen kuitenkin amerikkalainen.

— Yksikätinen nekru sinä olet.

Josh oli maannut vietnamilaisessa miinakuopassa ja katsellut tähtitaivasta. Juttuseuraa ei enää ollut, kaverit olivat kuolleet tai tiesivät kohta kuolevansa. Joskus aamuyöllä ne tulivat taas. Sen tiesi siitä että hämähäkit ja kärpäset häipyivät ensin, sitten sen kuuli jo ilman mitään vaikeuksia. Ne olivat omia. Viidennen pataljoonan mursulauma. Snorklaavat kumiveneet. Niiden teilaamiseen ei tarvittu muuta kuin valonheitin. Josh kieräytti kersantin ruumiin kuopan reunalle ja yritti saada sen pyörimään rinnettä alas, muttei se mihinkään pyörinyt. Hän sulloi ruumiin nippuun, työnsi sitä edellään niin kuin pillerinpyörittäjä pyörittää lantapalloa, ei pyörinyt vieläkään. Josh alkoi laskea elettyjä päiviä ja hyvin vietettyjä öitä, oli kaiken päätteeksi todennut ettei ollut kummoinenkaan keikka mutta kohta oltaisiin voiton puolella. Hän tarttui kersantti Appalakkia nilkoista, pyörähti pari kierrosta paikallaan, sulki silmänsä ja huusi kuin pentele lentäessään ruumiin mukana ansalankojen päälle.

— Pyhä jysäys.

— Sinne päin.

— Lähdetäänkö?

— Jep.

Kiipesimme aidan yli takaisin pysäköintialueelle. Corvair kurvasi äkäisesti eteemme, Malkyn pyöreä naama oli painunut ikkunaan. — Töpinäksi nyt, pojat!

— En minä ole mikään sankari, Josh sanoi puistellessaan lahkeitaan lumesta. — Allahin nimeen en ole.

Iskin nyrkkini Corvairin ikkunaan ja sain Malkyn hätkähtämään. — Paitsi että silloin sinä et tiennyt Allahista vielä mitään, veli.

Autoin Joshia nostamaan pystybasson peräkärryltä Fordin lavalle.

— Paljon vetoa niin tänäänkin sataa, hän maiskautti suutaan tietäväisesti. 

— Toivottavasti sataa rakeita, niin Malkyn kiulu halkeaa.