Stanford, 1959

STANFORD, LUKUKAUSI 1959-60 (behaviorismiin erikoistuneen yksityislääkärin mukaan)

Yliopiston päärakennuksen kanslia oli jokavuotisen syyskaaoksen vallassa. Prudencelta kesti kauan, ehkä tunteja, ennen kuin hän oli päässyt kirjautumaan viimeiselle lukukaudelle ja siihen mennessä kello oli jo niin paljon, että kampuksen asuntovälitys oli lähtenyt lounaalle. Opinto-ohjelmia jakanut neiti Gloria Tarleton saatteli Bay Arean hektisestä ilmapiiristä uupuneen, väsymyksestä vapisevan nuoren naisen opettaja-asuntolaan, tohtori Wingin entiseen asuntoon, joka nyt kuului neiti Tarletonille, tohtori oli pannut välit poikki asuntolaan pesiytyneiden sosialistien kanssa ja muuttanut pois. 

Prudence oli tyrskähtänyt itkuun. Hän tunsi isänsä sen verran hyvin että tiesi mikä oli tavallista ja mikä ei, hän arvasi jo ennen kuin neiti Tarleton ehti setvimään kesän tapahtumia, millä rajuudella isään oli iskenyt sama heinäkuun neljännen päivän perkele joka isään oli iskenyt viimeisen kymmenen vuoden aikana säännöllisesti. Paitsi että lääkärinkertomusten mukaan tohtori Wingin muutettua Stanfordiin hänen kohtauksissaan oli ollut pitkä suvantovaihe. Prudence joka tapauksessa syytti itseään siitä, että isän maanisdepressiiviseksi aggressioksi diagnosoitu maaninen ja aggressiivinen puoli oli herännyt henkiin juuri sillä hetkellä, kun hän, isän ainoa lapsi ja ainoa nainen, oli ollut poissa kotoa. Neiti Gloria Tarletonin hyväksi on luettava, että hän yritti parhaansa mukaan kieltää aikuista naista puhumasta joutavia, mutta hänenkin aikansa ja kykynsä olivat rajallisia, kuten sanottua syyslukukauden alussa ei yliopistolla ehditä huolehtimaan kuin omista asioista. Prudencen reaktio oli muutoinkin ylimitoitettu. Tohtori Wingille ei tuona mainittuna heinäkuun neljäntenä päivänä vuonna 1959 ollut tapahtunut edes pipetillä mitattuna mitään sellaista mitä tohtorille ei olisi voinut tapahtua vuoden kaikkina muinakin päivinä, mikäli olosuhteet olivat suotuisat. Tohtori Wing oli kansallispäivänä valmistanut asuntolan patiolla grillikanaa ja pitänyt muutaman itse tislaamansa aperitiivin voimin tulta ja tappuraa kipinöivän puheen Amerikan puolesta. Hän oli syyttänyt kanalautasten kanssa vartovia opettajakollegojaan antiamerikkalaisuudesta, varoittanut heitä kommunisteista ja nimitellyt hinttareiksi, hän oli erehdyksessä kaatanut viinaa päälleen ja vannonut vastustavansa viimeiseen hengenvetoon vapaata ajatuksen rientoa syövää syöpää, grillistä tarttunut tuli oli aiheuttanut hänen rintakehäänsä kolmannen asteen palovammoja.

Tarjottuaan asunnossaan Prudencelle kupillisen vihreää teetä neiti Tarleton saatteli entisen suojattinsa kasvikemian laitoksen pääovelle, minne Prudence jäi odottamaan isänsä työpäivän päättymistä. Tunnin kuluttua tohtori Wing jo tulikin, poimi seinää vasten uuvahtaneen tyttärensä vuoden –59 Rambleriin ja ajoi kaupungin esikaupunkialueen liepeille. On syytä huomauttaa että Yhdysvaltain puolustusministeriö oli myöntänyt Stanfordin kasvikemianlaitokselle aiemmin keväällä kymmenentuhannen dollarin avustuksen, josta pikkusumman nokkivat yliopiston ahneet korppikotkamaiset byrokraatit ja madolle kuuluvan imaginääriluvun haukkasi laitoksen tien päähän tullut lannoitetutkimus. Tohtori Wing lohkaisi avustuksesta ansaitsemansa leijonanosan. Hänen kehittämiään yhdisteitä oli menestyksellä kokeiltu niin Dominikaanisessa Tasavallassa kuin Kambodzassa ja menestys oli poikimassa Stanfordin luonnontieteiden laitokselle kaksi uutta professuuria, tohtori Wing oli itseoikeutetusti ehdolla. Asuntolaelämä ei täten hänen arvoiselleen ja ikäiselleen miehelleen ollut enää sopivaa, joten tohtori Wing oli ostanut bungalowin. Se oli tehty ammattikoulussa ja tuotu Idahosta trailerilla ja nostettu isolla nosturilla korkealle kummulle, jaardin päähän esikaupungista ja mailin päähän yliopistolta. Talon sai kuljettaa mukanaan seuraavaan yliopistoon, mikäli tohtori Wing ei jostain syystä saisi asettua Stanfordiin, tai parhaassa tapauksessa palauttaa Jeromeen, missä ammattikoululaiset tekivät purkutavarasta omenalaatikoita. Tohtori Wing oli harkinnut ottavansa sisäkön hoitamaan kaikki uudet ja uudenkarheina ammottavat neliöjalat joihin vanhan miehen oli arvatenkin vaikea tottua. Prudencen reaktio oli ollut melko penseä, mutta se oli laimentunut, sillä tohtorilla oli takataskussaan toinenkin yllätys, sitä varten piti ensin sitoa tyttären silmät. Kirjaimellisesti ottaen yllätys ei ollut taskussa vaan autotallissa eikä se yllätyksenä edes ollut mikään ennennäkemätön eikä suurensuuri, kyseessä oli neiti Gloria Tarletonin omistukseen kuulunut toffeenruskea kolmentoista hevosvoiman Volkswagen, vuosimallia 1957. Tohtori Wingin ajatuksena oli, kun he nyt olivat muuttaneet etäämmälle yliopistolta ja kulkuneuvon tarve oli sen mukaisesti kasvanut, ettei Prudencen enää tarvinnut liikkua koulutiellä eikä iltaisin jalkaisin.

Prudence oli halannut isäänsä muodollisesti ja muuttanut asumaan autotallin yläpuolelle muusta talosta erillään olevaan huoneeseen, jossa oli oma sisäänkäynti. Tavallisesti sen tyyppinen huone varattiin juuri sisäkölle.

Prudence purki tavaransa ja sisusti huoneensa San Franciscosta tuomillaan julkaisuilla. Hän tunsi olevansa kotonaan, mutta vain siksi, että hänen seinillään oli sanoja, jotka vastasivat hänen sisimmästään purkautuvaan huutoon. Windpipen sivut saivat tuntemaan olon turvalliseksi. Ne olivat muisto heräämisestä ja Bilitisin tyttäristä, jotka olivat lähestyneet häntä kuin siskoa tai kuin äiti lastaan tai opettaja oppilastaan. Bilitisin tyttäret olivat opettaneet Prudencen kunnioittamaan ruumistaan, hukkaamaan järkensä ja kuuntelemaan sydämensä ääntä. Personoituna järkeä edusti isä ja sydäntä kirjallisuudenlaitoksen assistentti. Summasummaarum ja ergo humanum est. Prudence kuvitteli että samalla kun hän onnistuisi leikkaamaan patriarkaatin hallitseman osan kehostaan, hän astuisi väärin tehdyn maailman ulkopuolelle ja lakkaisi kärsimästä.

Lokakuussa neiti Gloria Tarleton vastasi Prudencen esittämään illalliskutsuun ja kauan kaivattu ovikellon soitto sai Prudencen juoksemaan ovelle kuin levypalloon. Hän jäi nuuhkimaan itikkaverkon läpi naista, joka kantoi yllään vietteleviä tuoksuja ja upean helleenistä toogaa, Prudencen kynnet raapivat verkkoa hänen avatessaan oven hakasia ja hän vinkaisi neiti Tarletonin pyöreitten rintojen pyyhkäistessä hänen vatsaansa. He vaihtoivat poskisuudelmat. Glorialla oli viinipullon sekä Volkswagenin ohjekirjan lisäksi tuliaisena William Blaken kuvittama Taivaan ja helvetin avioliitto. Tohtori Wing oli tuona iltana merivoimien tukikohdassa San Diegossa esittelemässä mekaanisesti levitettäviä hyönteismyrkkyjä ja tapansa mukaan tohtori esittelisi niitä aina niin kauan että palaisi nenä punaisena ja naama keltaisena.

Prudence keitti vieraalleen kahvit, jonka jälkeen he valmistivat yhdessä jauhelihaspagettia ja perunamuusia ja joivat valkoviiniä. Prudence oli jättänyt takanreunustalle Bilitiksen tyttärien lehtisiä ja Windpipen irtonumeroita, joita kohtaan neiti Tarleton kykeni osoittamaan vain laimeaa kiinnostusta. Kirjallisuudenlaitoksen assistentin ominaisuudessa Gloria Tarleton piti Berkeleyn yliopiston hengentuotteita teennäisinä, luonnollisesti hän oli kuullut tuosta antiikin maineikkaasta Bilitiksestä, jonka eroottista runokieltä pidettiin rohkeampana kuin itsensä Sapfon hajanaisia värssyjä, sääli vain että koko Bilitisin tuotanto oli lähtöisin erään 1800-luvulla eläneen ranskalaisen narkomaanin päästä. Musertavaa nippelitietoa tiputellut assistentti neuvoi Prudencea unohtamaan Berkeleyn suunnasta tulevan vääristyneen propagandan ja keskittymään mitä tarkimmin viimeiseen opintovuoteensa ja pitämään isästään huolta, isä oli arvokas asia ja isä sitä ja Prudence tätä, neiti Tarletonista uhkasi äkkiä tulla illan katarttinen floppi. Prudence otti ensimmäisen askeleen sivuun asialinjasta pyytäessään Gloriaa yöpymään talossa viikonlopun yli. Syyksi hän kertoi tuulessa huojuvan hökkelin autiot seinät. Saatuaan ympäripyöreän vastauksen Prudence teki takan eteen siskonpetin naiselle, joka oli juonut liikaa viiniä ollakseen pelkkä ruokavieras. Illan mittaan he joivat vielä lisää viiniä, kun se loppui, Prudence haki autotallin pannusta päärynäviinaa. Luoja tietää miten paljon siinä oli potkua. Ainakin sen verran että he pitivät pyjamabileet, vähensivät siis vaatetustaan, Gloria opetti Prudencea joogaamaan ja lupasi varomattomuuttaan viedä suojattinsa kineettiseen ryhmäterapiaan. Prudence oli omien sanojensa mukaan halunnut mieluummin maailman ääriin ennen kuin sammuisi, hän oli kierähtänyt vaivalloisesta risti-istunnasta makuulle ja tunnustanut nukkuvansa huonosti, miettivänsä liikaa ja enimmäkseen öisin. Hän oli kertonut miten hänen päänsä nyki yhtä virttä loputtomiin, kurja, hapero pää, pohjoisen ruosteinen soittorasia, jonka laulama laulu oli raskas ja veti surulliseksi. Gloria alkoi hieroa tyttörukan hartioita. Prudence veti pyjaman päältään ja antoi naisen ihailla ja kosketella selkänsä pisamamattoa ja hartioidensa punanukkaista untuvaa. Prudence oli hyrissyt kissamaisesti neiti Tarletonin oppineiden sormien painuessa hänen iholleen ja hän oli painanut häpynsä patjan läpi lattiaan, kun naisen reisi oli koskettanut hänen kylkeään. Prudence oli pyytänyt hieromaan sieltä mistä uni tulee.

Gloria Tarleton tyhjensi lasinsa, avasi huulensa, hänen äänensä oli kuiva vaikka sen olisi pitänyt olla kostea. Kirjallisuudenlaitoksen kahvipöydälle ajautuneen tutkimuksen mukaan nainen sai parasta lepoa meditoinnin ja fyysisten harjoitteiden kautta, eikä sieltä mistä uni tulee, ja eräs parhaista toistaiseksi tunnetuista ruumiinharjoitteista oli miiminen tanssi. Tarleton oli nostanut viilenneet kätensä Prudencen selältä ja reitensä Prudencen kyljeltä, täyttänyt lasinsa ja ryhtynyt tanssimaan Johann Bachia ilman taustalla soivaa levymusiikkia, oli pitänyt Prudencen antaman pyjaman päällään ja tanssinut vain. Ilta oli uhannut kaatua useisiin pikkuniljanteisiin joita tohtori Wingin uusi linoleumilattia kätki saumoihinsa, kun keski-ikäinen nainen veti silmät ummessa pitkin olohuonetta viinalasi kädessä salonkitansseja, jotka eivät olleet millään tavoin konkretisoituneet tai kehittyneet assistentin siteeraaman tutkimuksen lupaamalla tavalla. Ei ennen kuin Prudence kaappasi naisen otteeseensa ja vei tämän kädet koville nänneilleen. Neiti Tarleton oli pidellyt niitä kuin omenanpoimija siiderilasia. Prudence oli suudellut naista päättäväisesti suulle. Hän oli paljastanut olevansa kokematon muttei enää teknisesti neitsyt. Hän tunnusti suorittaneensa initiaatioriittinsä nimettömän kuuluisuuden meikkipöytää vasten ja vievänsä salaisuutensa mukanaan hautaan. Prudence lakkasi hengittämästä, kun itämaisilta kukilta tuoksuva assistentti Tarleton oli sammuttanut valot ja pudottautunut pyjamasta.

Sen jälkeen nainen oli alkanut pukeutua omiin vaatteisiinsa, sulkenut oven hiljaa takanaan ja hoiperrellut yöhön. Prudence jäi puremaan nyrkkiään.

Tohtori Wingin mukana San Diegosta saapui neljä John Birch Societyyn kuuluvaa, konfederaation univormuihin pukeutunutta tiedemiestä, jotka olivat kuulleet Stanfordin kasvikemian laitoksen päärynäviinasta ja pettyivät kovasti, kun sitä ei enää ollut. Nämä laakerinlehdillä ja mitaleilla palkitut herrat suunnittelivat Prudencen ikkunan alla neidonryöstöä, kunnes poistuivat tohtori Wingin kyyditseminä moottoritien varrella sijaitsevaan halpakeitaaseen. Illan suussa tohtori Wingin tiedemiestoverit palasivat takaisin ja ryhtyivät kaivamaan poteroita etupihalle. Aamuyöstä yliopiston järjestyspoliisi vastaanotti hätäpuhelun, joka sai Minutemenin pohjoisen solun miehet rientämään tohtori Wingille, vuosi oli suurin piirtein 1863, ja etelällä meni niin lujaa ettei pohjoinen ehtinyt kunniaa tehdä, kun se oli jo suolattu Chickamaugan notkaleisiin. Tohtori Wing oli vastuussa tekaistusta hätäpuhelusta.

Seuraava aamu lankesi traileritaloon tavanomaista sakeampana. Prudence pukeutui ulsteriin ja kalosseihin ennen kuin meni laittamaan aamiaista, isän leikkikavereita makasi nurkissa ja ajotiellä, pohjoisessa tai etelässä, naurattamassa naapureita ja naruttamassa naapurin kissaa, joskus on mahdotonta ymmärtää mihin kaikkeen akateeminen koulutus miehiä ajoi. Kahvin kiehumista odotellessa Prudence haistoi muutakin kuin ruutia. Hän kiersi sieraimet väreillen olohuoneen karvalankamatolle kylmenneen punaniskaisen tiedemiehen, palasi takan lähelle ja viileni, astui kohti ruokasalia ja yli sianraadon ja kylmeni. Hän lähestyi hitain askelin isänsä makuuhuonetta, kuumeni, paiskasi oven auki, nyt jo poltti. Assistentin persikanvärinen takamus pomppi Prudencen silmissä, isä oli trampoliini, isän kulli hyppykeppi, assistentin veltot lehmänkellot heiluivat tohtori Wingin nenällä, korpin kynnet olivat kaivautuneet tohtorin rinnasta sisään, juuri siitä mistä rintakarvat olivat palaneet heinäkuun neljäntenä, assistentin ampiaispesä oli levinnyt sadoiksi kiemurteleviksi käärmeiksi pitkin kaarelle jännittynyttä selkää, naisesta lähtevä kiminä muistutti närhen huutoa, se alkoi nousta, Prudence paiskasi oven kiinni. Kahvi oli kiehumassa.

Prudence suhtautui analyyttisesti kaikkeen, myös näkemäänsä. Vanhempi nainen saattoi olla hyvä tutor ja tuki nuoremmalleen, mutta perimmältään assistentti olisi sittenkin vain ollut poissaolevan äidin korvike. Jos Gloria Tarletonin ruumis oli tästedes valmis kärsimään historiaa uudelleen elävän ja elämää myrkyttävän tohtori Wingin kolopuuna, niin olkoon menneeksi, kunhan tämä samalla piti jääkaapin täynnä ja ruokaa pöydässä, täytti Volkswagenin tankin ja siivosi kylpyhuoneeseen levittämänsä synnin jäljet, peruukin ja vaahdon. Puolialastomina makuuhuoneesta keittiöön kulkevat alastomat aikuiset saivat Prudencen tuntemaan myötähäpeää, häntä ellotti assistentin hyllyvä liha ja vetelät tissit, häntä raivostutti nähdä tohtori Wingin palohaavan polttama pallea ja karrelle palaneet rintakarvat. Prudence purki kylpyhuoneesta korjaamansa kosmetiikkalaukun vuoteelleen, söi laukun sivutaskusta löytämänsä, neiti Tarletonille määrätyt erittäin vahvat laihdutuspillerit, ajeli säärensä, kuori ihonsa, vahasi ylähuulensa ja raaputti kynsiviilalla pisamiaan, kunnes ne hehkuivat majakanpunaisina ja alkoivat vuotaa verta. Prudence itki huoneensa tuulessa helisevän ikkunan äärellä, katseli kitukasvuista hiekkatörmää, jonka pinnalla ei enää kasvanut ratamon ratamoa, viilsi itseään ja yrityksen kuivuttua omaan mahdottomuutensa valvoi. Hän luki yhdessä yössä Ambrose Biercen tuotannon ja Mary Shelleyn Frankensteinin ja kirjoitti lukemastaan analyysin, jonka hän kuitenkin unohti postittaa Windpipen toimitukseen. Hän piti jatkossakin kosmetiikkalaukun käden ulottuvilla, kulki varjoissa ja vältteli aurinkoa, pysyi päivät poissa kotoa ja illat poissa näkyvistä, valvoi yöt joita aamu raskaasti loiskuvina takautumina nieli ja karkotti pahoinvoinnin päärynäviinalla sillä seurauksella, että hedelmän aminohapot hukuttivat hänen kasvonsa pimeässä hohtavaan näppylämereen.

Prudencesta tuli lähiöapteekin vakiokasvo, hän hiipi paikalle sulkemisaikaan, kulutti varansa tetrasykliiniin ja suuveteen, teki kasvonaamioita ja raikasti hengitystään, aamulla kaikki oli aina entisellään. Päivisin hermostutti rahapula. Eräänä iltana hän peitti äitinsä jäämistöön kuuluneella silkkiliinalla hiuksensa ja tiikerisankaisilla laseilla silmänsä, hakeutui sisään eläinlääketieteenlaitokselle, veti päälleen raidallisen kaavun ja pilkulliset vaipat ja sai kymmenen dollaria. Hänen päähänsä kiinnitettiin antureita, joista levisi miellyttävää värinää, ja hän vastaanotti sähköshokkeja joiden jälkeen ruumis oli jonkun toisen ruumis. Hän tipahti hypnoosissa yhdeksän kerrosta kellarin alapuolelle, nautti lukemattomia nimettömiä tabletteja, ansaitsi kuukaudenpäivät kymmenen dollaria laakista, ajoi kiireellä San Franciscoon ja vauhdilla takaisin, valvoi vuorokaudet putkeen, sukelsi putkesta tajuttomuuteen ja näki vähät unensa väreissä. Hän näki painajaisia, joissa maailman taide valui taidegallerian seiniltä vahtimestarin koppiin, ja toiveunia joissa seisoi oven takana veitsi ojossa, Francis Baconin hirveät kuvat saivat isän sikunarokkoiset kasvot ja Egon Schielen hirveät naiset assistentin vartalon, veitsi vääntyi kuumuudessa mustaksi möykyksi, suli hänen käteensä, valui sormien läpi lattiaan, teki kiemuroita ja lätäköitä, kattoterassi vajosi, toimistorakennukset kaatuivat ja hän putosi. Hän heräsi aina vähän ennen kuin iskeytyi meikkipöytää vasten, hiipi portaat alas ja jäi tohtori Wingin makuhuoneen ovelle päivystämään yön hälyääniä.

KPFA, 101 MHz

To Everything (Turn, Turn, Turn)
There is a season (Turn, Turn, Turn)
And a time for every purpose, under Heaven

A time to be born, a time to die
A time to plant, a time to reap
A time to kill, a time to heal
A time to laugh, a time to weep
To Everything (Turn, Turn, Turn)
There is a season (Turn, Turn, Turn)
And a time for every purpose, under Heaven
A time to build up, a time to break down
A time to dance, a time to mourn
A time to cast away stones, a time to gather stones together
To Everything (Turn, Turn, Turn)
There is a season (Turn, Turn, Turn)
And a time for every purpose, under Heaven
A time of love, a time of hate
A time of war, a time of peace
A time you may embrace, a time to refrain from embracing
To Everything (Turn, Turn, Turn)
There is a season (Turn, Turn, Turn)
And a time for every purpose, under Heaven
A time to gain, a time to lose
A time to rend, a time to sew
A time to love, a time to hate
A time for peace, I swear it's not too late

“Kiitoksia Judy Collins. Jos sallinette, luen teille miten neidin kertoma juttu jatkuu ison kirjan mukaan: ’Mitä hyötyä on vaivannäöstä sille, joka työtä tekee?’ kuuluu Saarnaajan seuraava kysymys, johon vastaan ettei mitään. Näin tuli kerrotuksi sekin, ettei kärsimäni luentosarja hengellisen optimismin laitoksella mennyt hukkaan. Suosittelen lämpimästi myös Saarnaajan muita, kuin näitä Pete Seegerin tutuksi tekemiä jakeita, joiden viimeisen säkeen hän on erehdyksessä mennyt muuttamaan. Tarkoitan että minun laitoksessani lukee ’aika on sodalla ja aikansa rauhalla’, mutta Pete on jäljentänyt sen ’aika on rauhalla, vannon ettei vielä ole myöhäistä’. Tekevälle sattuu.  Minä olin Joshua Wood ja aamun säätiedotus kertoo tänään satavan, joten minun on aika painua maan alle. Pilviverhoa jää hämmentämään Bobby Dylanin esittämä vainoharhainen novelli nimeltä Subterranean Homesick Blues.”